Olen 38-vuotias ja pitkään luulin, että vika on minussa – että olen huono äiti, huono vaimo, että minussa on jokin vika, kun vaikka selviydyn kaikesta, sisälläni tuntui ettei minulla ole enää mitään annettavaa. Heräsin joka aamu viideltä, tein aamupalat, pakkasin koulueväät, laitoin lapset valmiiksi päivää varten, siivosin pikaisesti kotia ja lähdin töihin. Pidin kiinni aikatauluista, saavutin tulokset, olin palavereissa, hymyilin aina – työpaikalla kukaan ei huomannut mitään, päinvastoin: minut tunnettiin vastuullisena, järjestelmällisenä ja vahvana. Kotona asiat pyörivät myös – ruoka, läksyt, kylvyt, iltaruoat, kuuntelin lasten juttuja, vastasin koulukysymyksiin, ratkoin kinasteluja, halasin ja lohdutin. Ulospäin elämäni näytti tavalliselta, jopa hyvältä: perhe, työ, terveys, ei näkyviä katastrofeja, jotka olisivat oikeuttaneet sen, miltä sisäisesti tuntui – mutta olin tyhjä. Se ei ollut surua, vaan jatkuvaa väsymystä, jota uni ei poistanut. Kehoani särki, melu ärsytti, kysymykset uuvuttivat, mielessäni pyöri ajatuksia joista häpesin: ehkä lapseni olisivat paremmassa turvassa ilman minua, ehkä en vain ole luotu äidiksi. Velvollisuudet hoidin aina, en myöhästellyt, en menettänyt kontrollia, en huutanut tavallista enempää – siksi kukaan ei huomannut. Edes puolisoni. Jos valitin väsymystä, sain kuulla ”jokainen äiti väsyy”, jos en jaksanut mitään, kuulin ”se on halun puutetta”. Lopetin puhumisen. Oli iltoja, jolloin vain istuin kylpyhuoneessa oven takana – en edes itkenyt, vain tuijotin seinää ja laskin minuutteja, ennen kuin oli pakko taas jatkaa kaikkea. Ajatus lähtemisestä ei ollut dramaattinen, vaan viileä toive: hävitä muutamaksi päiväksi, lakata olemasta tarpeellinen – ei siksi, etten rakastaisi lapsiani, vaan koska tuntui etten minulla ole enää mitään annettavaa. Se tavallinen tiistai kun romahdin ei ollut mitenkään erityinen. Toinen lapsistani pyysi apua johonkin yksinkertaiseen, katsoin häntä enkä ymmärtänyt. Pääni oli tyhjä, kurkussa paloi, istuin keittiön lattialle enkä pystynyt nousemaan. Poikani katsoi minua pelokkaasti – ”Äiti, oletko kunnossa?”. En pystynyt vastaamaan. Kukaan ei tullut auttamaan. En voinut enää teeskennellä. Hain apua vasta kun en enää jaksanut. Terapeutti oli ensimmäinen, joka sanoi jotain mitä kukaan muu ei ollut sanonut: ”Tämä ei johdu siitä, että olet huono äiti.” Sain kuulla mikä minua vaivasi. Ymmärsin, ettei kukaan tajunnut aiemmin, koska en koskaan lakannut toimimasta – maailmassa ajatellaan, että niin kauan kuin nainen hoitaa kaiken, hän jaksaa. Kukaan ei kysy siitä, joka ei koskaan kaadu. Toipuminen ei ollut nopeaa, eikä mikään taikatemppu. Se oli hidasta, epämukavaa ja täynnä syyllisyyttä – piti opetella pyytämään apua, oppia sanomaan ”ei”, olla välillä poissa, ymmärtää että lepo ei tee minusta huonoa äitiä. Hoidan yhä lapsiani, teen töitä, mutta en enää esitä olevani täydellinen. En usko, että yksikin virhe määrittelee minut. Ja ennen kaikkea – en enää usko, että halu paeta teki minusta huonon äidin. Olin vain uupunut.

Olen 38-vuotias, ja pitkään ajattelin olevani itse ongelma. Että olin huono äiti, huono vaimo. Että minussa on jokin vika, koska vaikka suoriuduin kaikesta, tunsin sisälläni, ettei minusta enää oikein riitä muille mitään.

Heräsin joka aamu ennen viittä koska tietenkin Suomessa pitää ehtiä viedä lapset jääkiekkotreeneihin jo ennen kuin kahvi on valmista. Laitoin aamupalat, etsin puhtaat vaatteet (jotka välillä olivat jo kolmatta päivää samat), pakkasin lounaat reppuihin. Lähetin lapset kouluun, siistin kiireesti kotia ja lähdin töihin. Töissä pidin kiinni aikatauluista, hoidin hommat, istuin palavereissa ja ennen kaikkea hymyilin. Hymyilin aina, niin kovasti että posket kramppasivat. Kukaan työpaikalla ei aavistanut mitään. Päinvastoin sain kuulla olevani vastuuntuntoinen, organisoitunut ja vahva (ja että ehkä välillä voisin vähän rentoutua, mutta millä ajalla muka?).

Kotona pyöri sama rumba: lounasta, kotitehtäviä, iltapalaa. Kuuntelin lasten tarinat päivästään ja vastailin kysymyksiin koulusta välillä ratkoin kinasteluja, useimmiten ihan vaan pyytämällä ottamaan rauhallisesti. Halasin, kun tarvittiin, ja ojensin, kun oli syytä. Ulospäin elämäni näytti oikein tavalliselta suomalaiselta arjelta, ehkä vähän paremmaltakin: on perhe, työ ja terve, ei mitään näkyvää katastrofia, joka selittäisi oloni.

Mutta sisältä olin tyhjä.

En ollut jatkuvasti surullinen enemmänkin väsynyt. Sellainen väsymys, joka ei häviä nukkumalla. Menin illalla sänkyyn loppuun ajettuna, ja aamulla olin yhtä uupunut kuin illalla. Kroppa kolotti ilman syytä. Melu ärsytti. Toistuviin kysymyksiin teki mieli karjua. Aloin miettiä asioita, joita en olisi kehdannut sanoa ääneen: ehkä lapseni olisivat paremmassa kunnossa ilman minua, ehkä tämä ei vain ollut minun juttuni, ehkä jotkut todella vain syntyvät äideiksi ja minä en ehkä ole yksi heistä.

En koskaan jättänyt velvollisuuksia väliin. En ollut myöhässä. En koskaan kadottanut kontrollia (ainakaan sen enempää kuin suomalaisessa ruuhkavuosiarjessa on tapana). En huutanut normaalia enempää. Siksi kukaan ei huomannut mitään.

Eikä huomannut miehenikään. Hän huomasi, että kaikki oli ihan hyvin. Jos sanoin olevani väsynyt, hän totesi:
Kyllä kaikki äidit väsyvät.
Jos sanoin, ettei mikään huvita, sain kuulla:
No sitten vaan pitää repäistä ja tehdä jotain.

Jossain vaiheessa lakkasin puhumasta.

Joskus iltaisin istuin kylpyhuoneen lattialla ovi lukossa ihan vain, etten kuulisi ketään. En edes itkenyt tuijotin vain kaakeliseinää ja laskin minuutteja, kunnes oli pakko taas laittaa kaikki hoituu -ilme päälle.

Ajatus, että lähtisin pois, hiipi mieleen hiljaa. Ei mitään dramatiikkaa vain kylmä ajatus: jospa katoaisin vaikka viikoksi, lakkaisin olemasta välttämätön. En siksi, etten rakastanut lapsiani, vaan siksi, ettei minulla ollut enää mitään annettavaa.

Se päivä kun pohja tuli vastaan, ei ollut mikään elokuvakohtaus. Oli ihan tavallinen tiistai. Yksi lapsista pyysi apua johonkin pieneen, ja minä vain katsoin häntä ymmärtämättä sanaakaan. Päässä pelkkää tyhjää. Kurkkuun nousi pala ja rintaan outo tunne. Istuin lattialle keittiössä ja en päässyt ylös minuuttiin.

Poikani katsoi minua peloissaan ja kysyi:
Äiti, oletko sä ihan kunnossa?

En osannut vastata.

Eikä kukaan tullut auttamaan. Kukaan ei pelastanut. En voinut enää teeskennellä.

Hain apua vasta, kun voimat loppuivat totaalisesti. Kun en enää selvinnyt kaikesta. Terapeutti oli ensimmäinen ihminen, joka sanoi jotain sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen sanonut:
Tämä ei johdu siitä, että olet huono äiti.

Ja hän osasi kertoa, mistä oli kyse.

Ymmärsin, ettei kukaan ollut aiemmin auttanut, koska minähän suoriuduin. Kun nainen tekee kaiken, kaikki luulevat, että hän jaksaa jatkaa loputtomiin. Kukaan ei kysy, miten jaksaa se, joka ei ikinä tipahda kyydistä.

Ei palautuminen ollut nopeaa. Tai taianomaista. Se oli hidasta, kiusallista ja täynnä huonoa omaatuntoa. Pitää opetella pyytämään apua. Sanoa ei. Olla kerrankin poissa käytöstä. Tajuta, ettei lepo tee huonoksi äidiksi.

Edelleen kasvatan lapsiani ja käyn töissä. Mutta enää en yritä olla täydellinen. En enää usko, että yksi moka määrittää minut kokonaan. Ja ennen kaikkea en enää usko, että halu paeta teki minusta huonon äidin.
Olin vain loputtoman väsynyt.