Aatos, en tahdo satuttaa sinua, rakas.
Aatos istui ikkunalaudalla katsellen ulos. Hän odotti isäänsä ja mietti monenlaisia asioita. Oli kulunut jo kaksi vuotta siitä, kun hänen äitinsä oli lähtenyt pois. Äiti oli perustanut uuden perheen näin isä oli joskus surullisena todennut. Miksi äiti jätti poikansa? Sitä ei kukaan tiennyt. Aatokselle asia oli edelleen arvoitus. Vähitellen hän oli alkanut unohtaa äitinsä.
Isä yritti tehdä kaikkensa poikansa hyväksi. Poika oli jo kymmenen vuoden ikäinen. Hän ymmärsi paljon eikä häneltä voinut juuri mitään salata. Vain järkeä kaikelle ei löytynyt. Hän oli oppinut tiskaamaan ja laittamaan tavarat paikoilleen. Leluilla hän ei enää leikkinyt.
Nyt hänestä oli kasvamassa mies. Silti Aatos oli hyvin yksinäinen. Hän haaveili koirasta. Mutta isä oli kieltäytynyt ostamasta sellaista.
Kuka siitä sitten huolehtisi? Minä olen töissä koko ajan, sinä käyt koulua ja olet vielä liian nuori.
Lopulta isä toi kotiin koiran sijasta naisen. Hänen nimensä oli Kaarina. Hän muutti heidän luokseen asumaan. Aatos vältteli puhumista Kaarinalle. Hänestä nainen oli ylimääräinen heille. Vain isä kutsui häntä vaimoksi ja toivoi pojallaan olevan taas äidin.
En tarvitse häntä! sanoi Aatos jyrkästi. Näin he elivät. Poika huomasi, kuinka isä oli onnellinen Kaarinan kanssa. He olivat hyväntahtoisia toisilleen, nauroivat ja halasivat. Silti Aatos oli katkera ja tunsi outoa kipua rinnassaan.
Isä, haluan että hän lähtee pois.
Aatos, mutta minä tahdon että hän jää. On niin vaikeaa elää ilman vaimoa ja äitiä.
Kesä koitti. Aatos juoksi pihalla muiden poikien kanssa. Uudet kaverit kertoivat hänelle, että isä ja uusi äiti aikovat laittaa hänet lastenkotiin.
Aatos pelästyi. Miksi häntä ei jätettäisi? Ehkä he halusivat oman lapsen ja hän olisi vain tiellä. Niinpä hän päätti valmistautua jo etukäteen.
Eräänä päivänä hän kuuli katkelman keskustelusta: Siellä olisi hyvä olla, pitäisikö lähettää hänet sinne?
Silloin Aatos menetti kaiken toivon. Hän ei nukkunut silmänsä räpäytystäkään sinä yönä ja päätti aamulla hankkiutua Kaarinasta eroon. Hän halusi vain, että kaikki palaisi ennalleen. Hän teki Kaarinalle kiusaa suolasi teen, jätti lieden päälle tyhjänä. Otti töykeän asenteen. Kaarina ymmärsi kyllä, kuka tämän oli saanut aikaan. Niinpä hän kutsui pojan puheilleen.
Meidän täytyy puhua. Sinua selvästi harmittaa joku asia.
Ei minua mikään harmita, Aatos mutisi ja yritti livahtaa tilanteesta.
Aatos, en halua satuttaa sinua, rakas
Olemme vuokranneet mökin kesäksi. Tarkoitus oli yllättää sinut, mutta ehkä on parempi kertoa suoraan. Isäsi on löytänyt meille pennun ja haemme sen tänään. Haluatko tulla mukaan?
Et valehtele? Aatos oli hämmästynyt ja jo melkein uskoi. Hän heittäytyi Kaarinan syliin ja rutisti tätä kovaa.
Kaarina oli lähellä itkua: Niin, nyt voit olla onnellinen. Kaikki järjestyy kyllä, ei tarvitse itkeä. Hän silitti Aatoksen päätä hellästi.
Kun isä saapui töistä kotiin, he lähtivät yhdessä hakemaan koiranpentua. Aatoksen viha muuttui jo ystävyydeksi eikä hän nähnyt Kaarinaa enää vihollisena. He sopivat. Pentu nukahti pojan syliin. Kaikki olivat onnellisia.
