Voi hyvänen aika, katso nyt, Sini, vedä sormella tuosta. Eihän tuo ole enää pölyä, se on jo ihan huovuttunutta! Siinä voisi pian kasvattaa perunoita, sano minun sanoneen! korkea ja vaativa naisääni halkaisi kerrostalokodin hiljaisuuden, aivan kuin veitsi kypsää vesimelonia.
Sini huokaisi syvään, sulki kannettavansa ja nousi hitaasti pöydän äärestä. Kello osoitti kahdeksaa illalla, hän oli palannut töistä vain puoli tuntia aiemmin, koko päivä oli kulunut tilinpäätöksen kanssa, ja päässä surisi kuin sähkömuuntajassa. Viimeinen asia, jonka hän nyt kaipasi, oli luento kodin siisteydestä. Mutta Anja, hänen anoppinsa, oli nainen, jota ei voinut jättää omaan arvoonsa. Hän seisoi olohuoneen keskellä, kädessään hyllystä napattu posliininen siili, katsellen miniäänsä loukatun hyveellisyyden ilme kasvoillaan.
Anja, minä siivosin lauantaina. Me pidetään ikkunoita auki ja tie on ihan vieressä, pöly lentää heti, Sini puolustautui, vaikka tiesi ettei siitä olisi hyötyä.
Kyllä kaikilla on ikkunat auki, mutta sotku on vain laiskoilla, Anja vastasi napakasti, pyyhkien sormeaan nenäliinaan, jonka oli selvästi ottanut laukustaan jo valmiiksi. Mikko tulee töistä väsyneenä, nälkäisenä, ja mitä täällä on vastassa? Epäkuntoa. Mies kaipaa tunnelmaa, Sini, lämpöä ja järjestystä. Ja mitä minä näen keittiössä kaksi mukia tiskialtaassa. Kaksi! Varmaan aamupäivältä?
Meillä oli kiire aamulla, Sini vastasi hiljaa, laittaen veden kiehumaan teetä varten. Mikko joi itse vain kahvinsa, olisi voinut huuhdella mukinsa.
Anja seurasi perässä tohveleissaan (tietysti hän toi aina omat, ettei tarvinnut käyttää “vierastossuja”), tohvelit toivat mukanaan ärsyttävän rahinan parketille.
Miehen tehtävä EI ole pestä astioita! Anja parahti, heilauttaen käsiään dramaattisesti. Se on naisen velvollisuus. Koti on naisen valtakunta, eikö niin? Mutta eihän sinua täällä ole koskaan, aina vain kiire töissä ja paperit ja numerot ja tilit! Mikon paidatkin ovat kuin rievut. Minä näin, kun hän toi minulle hillopurkit eilen kaulus ei edes rapissut! Kyllä hävettää ihmiset ajattelee, ettei Mikolla ole vaimoa ollenkaan, ihan orpona elää vaikka vaimo on talossa.
Sini otti kaapista piparkakut, yritti olla paiskaamatta ovea turhautumiseltaan. Viisi vuotta naimisissa ja joka vuosi sama jankutus. Hän oli yrittänyt alkuvuosina kaikkea: tärkännyt paidat, kiillottanut keittiön ja laittanut kaksi tai kolme lämpimän ruokalajin illallista pöytään. Mutta talouspäällikön työ vaati aikaa ja voimia. Mikko, hänen miehensä, ei koskaan valittanut; hänelle riittivät perjantain valmiit pinaattiletut ja pölyt hyllyllä, joita ei edes huomannut ellet kiivennyt tuolille suurennuslasi kädessä. Mutta appivanhempaa tämä ei miellyttänyt millään.
Silloin ovi paukahti auki.
Kotona ollaan! Mikon reipas ääni kajahti eteisestä.
Poikani! Anja vaihtoi ilmeensä iloiseksi, veti tekohymyn kasvoilleen ja kiirehti halaamaan poikaansa, samalla kääntäen kampauksensa suortuvia paikoilleen. Toin sulle kaalipiirakoita, sellaisia kuin tykkäät, kun tiesin, ettei Sinillä kuitenkaan ole ollut aikaa. Tyttö parka kun vain paiskii töitä töiden perään…
Mikko tuli keittiöön, suuteli äitiään poskelle, antoi Sinille pikaisen pusun ja lysähti tuolille.
Äiti, nuo piirakat on parasta ikinä. Koko päivä mennyt, nälkä kuin sudella. Sini, onko meillä ruokaa?
Sini jäätyi vedenkeittimen ääreen.
Tulin vasta kotiin, Mikko. Ajattelin laittaa nopean uunimakkaran, jauheliha suli jo.
Anja huokaisi, piti kättään sydämellä kuin olisi saanut iskun.
Uunimakkaraa taas vai? Mikko, kuulitko? Eihän tuossa mitään ravintoa, tuhdit keitot pitää, kunnon liemiruoka kun minä elämältäsi isälle joka päivä perunakeiton keitin, niin eipä ollut vatsavaivoja vielä seitsemänkympin jälkeen. Mutta täällä…
Hän huulensa mutristi, katsoi liki tyhjään hellaan.
Rauhoitu nyt, äiti, Mikko tokaisi, haukatessaan piirakasta. Sini kyllä laittaa pian ruokaa.
Rauhoitu nyt muka! Anja kiihtyi. Minähän vain hyvää toivon! Katsothan nyt itseäsi, poika. Kalpea kuin aave. Se on väärän ravinnon ja epäjärjestyksen syytä. Naisen tehtävä on luoda koti, johon mies haluaa palata. Mutta täällä? Pölyä, sotkua ja makkaraa, ei miniästä kyökkipiikaa. Olenhan minä sulle siitä jo ennen häitäkin puhunut…
Anja! Sini sanoi kovalla äänellä, laski vedenkeittimen pöytään kovaa.
Kaikki hiljenivät. Anja katsoi yllättyneenä miniään, tottunut saamaan viimeisen sanan. Sini yleensä nieli kaiken vastaväitteen.
Mitä, Anja? Eikö totuutta saa sanoa? Anja kurtisti kulmiaan Kyllä minä tiedän, miten perheessä eletään.
Sini katsoi keittiötä. Näki väsyneen miehensä, joka työstä uupuneena söi piirakkaa kuin piiloutuen, anoppinsa, joka tunsi olevansa oikeassa, sekä jauhelihan, joka jo teki lientä kulhossa. Yhtäkkiä jokin loksahti paikoilleen hänen mielessään. Selkeä, tyyni ajatus.
Te olette täysin oikeassa, Sini sanoi yllättävän tasaisella äänellä. Olen huono emäntä. Surkea. En ehdi tärkätä paitoja, en keittää keittoja joka päivä, en pyyhi korkealle kertynyttä pölyä joka keskiviikko. Teen töitä ja tuon palkkani, jolla me muuten säästetään siihen autoon, jolla Mikko vie teidät mökille. Mutta eihän se tietenkään riitä puolusteluksi.
No, hyvä että tajusit! Anja ilahtui, ei tajunnut vielä juonta. Itsekritiikki on ensimmäinen askel parempaan.
En kuitenkaan aio muuttua, Sini pudisteli päätään. Minulla ei yksinkertaisesti riitä voimavarat. Mutta olen keksinyt ratkaisun. Anja, jos kerran näin huolehdit Mikon kodista ja kun tiedät miten asiat kuuluu hoitaa, ja eläkeläisellä on ajankin puoleen… voit ottaa tämän kontollesi.
Ottaa mitä? Anja ei tajunnut.
Kaiken kodinpidon. Kokonaan. Minä otan taka-askeleen. Tästä päivästä lähtien minä asun täällä vain yöt, maksan puolikkaat asumiskuluista. Mutta sinä, mestariemäntänä, näytät mallia. Teet Mikolle kunnon lounaat, silität paidat, peset lattiat. Asut ihan kahden pysäkin päässä. Avaimet sinulla on.
Mikko lakkasi pureskelemasta ja katsoi vaimoaan.
Sini, ootko tosissasi?
Ihan totta, Sini hymyili. Äiti on oikeassa. Sinä ansaitset parempaa. En pärjää. Anna äiti hoitaa. Kokeillaan kuukausi. Jos Mikko sanoo kuukauden päästä olevansa tyytyväisempi, niin… menen vaikka kotitalouskurssille. Tai jään kotiin.
Anja räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli tottunut arvostelemaan, neuvomaan, mutta aikuisen miehen ja kolmiokodin hoitaminen ei kuulunut suunnitelmiin. Mutta ammatillinen ylpeys ei sallinut vetäytymistä.
Näytänpä minä! hän nosti leukaansa. Ja toteen! Mikko ainakin saa kunnon ruokaa. Mutta sitten saan olla keittiössä oma emäntä.
Täysin sinun valtakuntasi, Sini levitti käsiään. En edes koske hellaan. Syön töissä tai kaupungilla.
Sovittu! Anja ärähti. Huomenna aamulla aloitan, teen täällä ihmisarvoisen kodin.
Tunnelma oli outo loppuillan ajan. Mikko yritti jutella Sinille, kun he menivät nukkumaan, mutta vaimo käänsi kylkeä.
Nuku nyt, hän sanoi. Huomenna alkaa uusi, onnellinen elämä. Silitetyillä kauluksilla.
Seuraavana aamuna, kun Sini oli jo lähtenyt töihin, Anja marssi asuntoon kuin komentaja kentälle. Hän aloitti suursiivouksella. Ikkunat pestiin, verhot pesuun (olivat kuulemma harmaat, vaikka oikeasti beiget), kaapit tyhjät, viljat lajiteltu purkkeihin.
Illalla Sini palasi kotiin ja ei ensin tunnistanut asuntoaan. Koko koti tuoksui kloorilta ja paistetulta sipulilta. Keittiössä Anja pauhasi kattiloineen punaisena, essu päällä. Mikko istui pöydässä valtavan lautasellisen höyryävää lohikeittoa ja ladollisen muussia ja lihapullia edessään.
No, tulitpas, työläinen, Anja mutisi kääntymättä. Käy pesemässä kädet, saat lautasen vaikka et ansaitsisikaan. Perinteistä lohikeittoa, kolme tuntia keitetty.
Kiitos, mutta söin töissä, Sini vastasi rauhallisesti ja meni makuuhuoneeseen.
Makuuhuoneessa odotti yllätys. Kaikki vaatteet oli siirretty uusiin paikkoihin. Hänen alusvaatteensa nätisti järjestetyt laatikoissa oli pinottu väreittäin hyllyille. Yöpöydän kirjapinot oli kadonneet kokonaan.
Sini meni olohuoneeseen.
Anja, missä minun kirjani on? Se oli yöpöydällä.
Ai se hömppäromaani? Anja huikkasi keittiöstä käsiään pyyhkien Laitoin kaappiin. Ei ne mitään koristeita ole, pölyä on helpompi siivota kun pöydät on tyhjinä. Ja muuten, Sinillä oli kaapissa vallan sotku. Alushousut ja sukat sekaisin. Nyt on järjestys, kuten pitää olla.
Sini puri hammasta. Ohi yksityisyyden rajan jo kauan sitten, mutta muistutti itseään koe. Kestä nyt.
Kiitos huolenpidosta, hän vastasi jäykästi ja meni vaihtamaan vaatteet.
Ensimmäinen viikko oli ruoka- ja siivousjuhlaa. Mikko oli innoissaan. Pöydässä oli aina alkukeitto, lämmin ruoka, jälkkäriä ja kahvia. Anja tuli jo lounasaikaan, kokkasi, siivosi, syötti poikansa, jutteli tämän kanssa iltaisin ja lähti vasta lähempänä yhdeksää.
Sini meni suoraan omaan huoneeseen yhtäkkiä hänellä oli kolme tuntia omaa aikaa joka ilta. Ei tarvinnut kauppaan, ei keittää, ei käynnistää tiskikonetta (Anja pesi käsin tiskikone ei pese kunnolla). Sini meni uimahalliin, luki ammatillisia kirjoja, lenkkeili iltaisin.
Puolentoista viikon jälkeen Mikon innostus alkoi hiipua.
Sini, hän kuiskasi eräänä yönä. Montako viikkoa tää kestää vielä?
Kuukausi, kulta. Näin sovittiin. Eikö maistu? Silitetty kaulus, keittoa.
On se hyvää Mutta äitiä on liikaa. Mä haluaisin tulla kotiin, vähän vaan istua hiljaa, katsoa lätkää. Mutta äiti kyselee, puhuu naapureista ja kivuista, komentaa syömään, yrittää hieroa selkää. Alan tuntea itseni ihan pikkulapseksi.
Sellaista se on, Sini nauroi. Mutta eipähän ole kuivaa makkaraa.
Ja sitten äiti järjestelee mun tavarat. Etsin eilen onnen sukat ne oli heitetty pois, kun oli pieni reikä. Sini, ne oli mun sukat!
Sano siitä hänelle. Hänhän tekee kaiken sinun parhaaksesi.
Sanoin jo! Hän loukkaantui. Minä täällä paiskin töitä, ja sinä kiittämätön
Kolmannella viikolla Anja uupui kokonaan. Ikä ja arjen vaatimukset alkoivat painaa. Kolmion siivoaminen, kauppakassien raahaus (torilta pitää hakea, ei sieltä teidän automarketista”) ja päivittäinen kokkaaminen 65-vuotiaana ei ollutkaan ihan lastenleikki.
Yhtenä iltana Sini palasi kotiin ja löysi Anjan pitkällään olohuoneen sohvalla, kylmä pyyhe otsalla. Asunnossa tuoksui verenpainelääke. Mikko istui vieressä huolestuneena.
Mikä hätänä? Sini kysyi.
Verenpaine, Mikko voihkaisi. Äiti keitti koko päivän lammaskeittoa, sitten konttasi lattioita pitkin pesemässä käsin (moppi vain levittää likaa) ja nyt
Voi Sini Anja voihki vaisulla äänellä, silmät kiinni. Selkä poikki. Ja sydän hakkaa.
Sini haki verenpainemittarin. Arvot olivat koholla mutta ei vaarallisesti. Ylikuormitus enemmänkin.
Ottakaa pari päivää rauhassa kotona, Anja, Sini kehotti. Ei kannata itseään hajottaa.
Mutta kuka ruokkii Mikon? Anja nousi istumaan. Hän jää nälkäiseksi! Ethän sinä kuitenkaan
En, Sini totesi. Meillä on sopimus.
Äiti, antaa ruoan olla! Tilataan pizzaa! Tai mä keitän makaronia! Sinä uuvutat itsesi!
Pizzaa Anja huokaisi halveksuen, muttei jaksanut väittää. No, tilatkaa sitten. Mutta huomenna jatkan, minulla on jo taikina nousemassa jääkaapissa.
Mutta seuraavana päivänä Anja ei tullutkaan. Soitti aamulla ei pääse sängystä, selkä jumissa.
Mikko huokaisi helpotuksesta, yrittämättäkään peitellä sitä. Illalla he tilasivat sushia, avasivat pullon viiniä ja istuivat hiljaisuudessa, nauttien komentajan poissaolosta.
Sini, voisiko tämä koe-rajaus jo päättyä? Mikko kysyi, kastellen sushin soijaan. En kestä enää. Rakastan äitiä, mutta sopivasti etäältä. Hän saa tulla taas käymään sunnuntaisin. Voin syödä vaikka joka päivä makaronia, kunhan kukaan ei järjestä sukkia eikä opeta elämää.
Entäpä kodin tunnelma? Sini kysyi.
Hitot tunnelmasta. Ostetaan jatkossa rypistymättömiä kauluspaitoja. Sini, sä olit oikeassa. Tämä on hirveän raskasta, jos pitää muutenkin käydä töissä… En tiedä miten olet jaksanut.
Sini hymyili. Juuri tätä hän oli toivonut.
Pari päivää myöhemmin Anja palasi tarkastamaan tilannetta. Hän näki pizzalaatikot roskiksessa (Mikko ei ollut vienyt niitä pois), tiskissä kuppi eikä sanonut sanaakaan.
Hän istui keittiön pöydän ääreen, näytti mietteliäältä.
Sini, hän sanoi, kun miniä tuli keittiöön, Olen sitä tässä sängyssä maatessani miettinyt. Tämä on kyllä rankkaa.
Mikä erityisesti? Sini kysyi, kaataen teetä.
Kaikki. Kolmiossa on paljon siivottavaa. Lattioiden pesu… selkä hajoaa. Ja Mikko, kuinka hän onkin sotkuinen! En ole aiemmin huomannut. Sukkia lojumassa, murusia keittiössä. Sain siivota hänen perässään koko päivän. Sanoin, mutta hän vain murahti vastaan.
Mutta onhan hän mies, Sini huomautti lempeän ironisesti, toistaen Anjan omia sanoja. Hän tarvitsee kodikkuutta.
Kyllä pitää olla kodikkuuttakin, mutta rajansa kaikella! Anja puuskahti yllättäen. Olen äiti, en piika. Tein hänelle kaalikääryleitä monta tuntia, ja hän valitti, että kaali on sitkeää. Arvaa mitä sanoin Tee sitten itse! Ja hän: Äiti, älä nalkuta. Ihan epäkohtelias!
Sini nieli naurunsa. Täydellinen poikalapsi muuttui arjessa asiakkaaksi, kun äiti joutui palvelijaksi.
Anja, Sini istui viereen ja tarttui anopin käteen. Olet hieno emäntä. En tule koskaan pärjäämään samalla tavalla, enkä edes halua. Meillä Mikon kanssa on omat rutiinit. Molemmat töissä, molemmat väsyneitä. Joskus on sotkuista, joskus syödään eineksiä. Mutta olemme onnellisia. Jos joskus tekee mieli oikeaa kotiruokaa ja puhdasta kotia, tullaan sinulle kylään. Oletko samaa mieltä?
Anja mietti, katsoi käsiään, käsiä karheuttaneet siivousaineet.
Saa tulla, hän huokaisi. Mutta ilmoittakaa ajoissa. On sarjoja ja taimien istutusta… Ja muuten, minä aion mennä kylpylään. Väsyin tähän teidän taloon. Mikolle sanokaa, että paidat on silitetty, seuraavat saa hoitaa itse. Tai jääköön vaikka silittämättä, minulle on ihan sama. Terveys ensin.
Hän joi teen, nousi, suoristi neuleen.
Ja muuten… kirjan palautin yöpöydälle. Luet omituisia scifi-juttuja, mutta sinä päätät omista kirjoistasi.
Kun Mikko tuli kotiin, asunnossa oli hiljaista. Ei tuoksunut kloori, eikä paistettu sipuli vain Siniltä tuoksuva hajuvesi ja raikas ilma. Lieden päällä kiehui arkisesti nakkeja, pöydällä purkki herneitä.
Onko äiti mennyt? Mikko varmisti toiveikkaana.
Lähti, Sini nyökkäsi. Jättäytyi tehtävästä. Kokeilu päättyi tekijän uupumukseen.
Mikko harppasi vaimonsa luo ja halasi tiukasti.
Kiitos, hän kuiskasi.
Mistä? Nakki-illallisesta?
Että olet viisas. Ja että annat minun olla rauhassa. Rakastan sinua, vaikka oletkin huono emäntä.
En ole huono, Sini nauroi halauksessa. Olen vain ajan hermolla. Ja nakit on muuten parasta laatu-luokkaa!
Anja jatkoi toki neuvomistaan, luonne ei muutu. Jos hän joskus veti sormella hyllyä ja löysi pölyä, hän vain huokaisi syvään. Ja jos alkoi puhua naisen velvollisuuksista, Sini nyökäytti ja kysyi: Anja, haluisitko tulla viikoksi auttamaan? Minulla olisi viikon työmatka Silloin Anja muisti yhtäkkiä maidon leviävän hellalle, kissan olevan ruokkimatta, tai tv-ohjelman alkavan ja kiirehti kotiinsa.
Perheessä palasi rauha. Ja pöly… pöly sai olla. Sehän ei haittaa elämää, kunhan ihmiset antavat toisilleen rauhan elää omalla tavallaan.
Elämässä tärkeintä ei ole täydellinen koti, vaan se, että kodissa voidaan hyvin, yhdessä. Kaikki muu on pölyn kaltaista tulee ja menee, mutta ihmissuhteet pysyvät, kun niitä hoitaa rakkaudella.
