Muutama kuukausi sitten aloin tehdä sisältöä someen – en siksi, että haluaisin olla kuuluisa tai hakea huomiota, vaan koska nautin siitä: kuvaan reseptejä, arjen hetkiä tyttäreni kanssa ja tunnelmia kodistamme, tavallisia videoita keittiöstä tai olohuoneesta ilman erityistä lavastusta. Jo alusta lähtien miehelleni tämä oli hankalaa: hän ihmetteli, miksi teen näin ja kuka näitä katsoisi. Yritin selittää, että se on minulle vain mukavaa ajanvietettä, mutta hän ei uskonut. Sitten hän sanoi suoraan, että teen tätä vain hakeakseni muiden miesten huomiota, vaikka videoissani näkyy pelkkää ruokaa, tyttäreni eväspaketti tai onnistunut resepti – en esittele itseäni enkä tanssi. Se on hullua, koska minulla on 99 seuraajaa, joista puolet on sukulaisia ja vanhoja koulukavereita. Yritin näyttää hänelle tämän ja kommentitkin, mutta hänen mielestään kyseessä ei ollut seuraajien määrä vaan minun “tarkoitukseni”. Vähitellen alkoi riitoja: jos tartuin puhelimeen kuvatakseni jotakin, saan epäilevän katseen, ja jokainen video, jonka julkaisen, aiheuttaa kysymyksiä. Jos joku jättää emoji-kommentin, hän tulkitsee sen flirtiksi. Kerran hän pyysi nähdä yksityisviestini – joita ei edes ollut. Hänen mukaansa aloin olla epäkunnioittava häntä kohtaan. Lopulta en enää voinut kuvata rennosti, ja joka julkaisu tuntuu nyt uuden riidan syyltä. Jokin, mikä alkoi harrastuksena, on muuttunut jännitteeksi. Mies sanoo minun muuttuneen ja haluavan esitellä itseäni, vaikka tuntuu, etten voi tehdä mitään ilman väärää tulkintaa. Nykyään julkaisen vähemmän – en siksi, etten halua, vaan koska jokainen postaus pelottaa. Mitä minun pitäisi tehdä?

Muutama kuukausi sitten aloin unessa luoda sisältöä sosiaaliseen mediaan. En siksi, että haluaisin olla kuuluisa. En siksi, että kaipaisin huomiota. Vaan koska se tuntui mukavalta, pehmeältä kuin uteliaan siilin hengitys aamukasteessa. Nautin reseptien kuvaamisesta: ruisleivän päällä on kivimetsässä kasvanutta puolukkaa, höyry nousee lautasilta kuin sumu järven yllä. Kuvasin pieniä hetkiä arjesta tyttäreni, Ainon, kanssa. Aina vain tavallisia, vaakasuorasti soljuvia videoita keittiöstä, kun kattila soi kuin lehmänkello Lapissa, tai olohuoneesta, jossa villasukat liukuvat hirsilattiaa pitkin.

Alusta asti puolisoni, Tapio, alkoi epäröidä. Hänen sanansa putosivat kuin märät kävyt syksyisenä yönä: Miksi teet näin? Kuka muka katsoo? Miksi on pakko ladata video? Koetin selittää, ettei minulla ole päämäärää, että teen tätä kuin hyräilyä saunan jälkeen silkasta huviksi. Mutta hänen katseensa pysyi kylmänä, kuin jäälyhty lumen keskellä.

Eräänä yönä, kun taivas oli kuin revontulten revittämä silkkikangas, Tapio sanoi suoraan: teen tätä huomion vuoksi. Että haluan, että toiset miehet katsovat minua. Olin hiljaa. Mistä tällainen ajatus? Videoni ovat pullista, kippuraisista voisarvista, Ainon eväsrasiasta, reseptistä joka onnistui kun joulutähti oli ikkunoissa. En poseeraa uimapuvussa, en tanssi, en näytä itseäni. Uni jatkui kummallisena.

Kaikkein oudointa: minulla on 99 seuraajaa. Yhdeksänkymmentäyhdeksän. Unessa puolet oli omaa sukua serkkuja, tätejä, vanhoja koulukavereita, jotka tuoksuvat metsälle. Kerroin sen Tapioille. Näytin hänelle profiilini, kaikki ihmeelliset kommentit, joissa keitettiin karjalanpaistia ja kiitettiin hyvästä marjarahkasta. Mutta hän sanoi, ettei määrä vaan tarkoitus merkitsee. Että etsin jotakin.

Riitoja alkoi kummuta kuin vettä kaivosta. Kun unessa otin puhelimen, Tapion silmät olivat varjoissa. Jos latasin videon, hän kysyi kuka katsoi. Jos joku jätti hymyilevän poron emojin, hän näki siinä flirttiä. Kerran hän pyysi nähdä viestini vaikka ei minulla siellä ollut kuin lämpimiä sanoja ystäviltäni. Hän väitti sen olevan epäkunnioitusta, kuin olisin jättänyt jääkaapin oven auki keskellä yötä.

Sitten ennen pitkää unesta tuli samea: en enää kuvannut vapaasti. Mietin kahdesti ennen jokaista julkaisuani. Tunsin itseni tarkkailuksi, kuin olisin ohuen jään päällä. Jokin, mikä alkoi harrastuksena, muuttui painavaksi kuin märkä sammal metsässä. Tapio sanoi: Olet muuttunut. Et enää ole entisesi. Haluat vain näyttää itseäsi. Mutta minä minä unessa vain ajattelin, etten voi tehdä mitään ilman, että se tulkitaan väärinpäin kuin vanha sananlasku.

Edelleen lataan harvemmin. En siksi etten halua, vaan koska jokainen julkaisu tuntuu kuin uusi portti riitaan. Jokainen sana leijuu järven yllä äänettömänä sumuna.

Mitä minun pitäisi tehdä?