Olen 70-vuotias ja äidiksi tulin jo ennen kuin opin ajattelemaan itseäni – menin nuorena naimisiin, ja siitä ensimmäisestä raskaudesta lähtien elämäni pyöri muiden ympärillä. En käynyt töissä kodin ulkopuolella, en siksi etten olisi halunnut, vaan koska vaihtoehtoja ei ollut – jonkun piti olla kotona. Mies lähti aikaisin, tuli myöhään. Koti oli minun. Lapset olivat minun. Uupumus samoin. Muistan unettomat yöt – yksi lapsi kuumeessa, toinen oksentaa, kolmas itkee. Minä olin yksin. Kukaan ei kysynyt, miten jaksan. Seuraavana aamuna nousin taas, laitoin aamupalan ja jatkoin. En koskaan sanonut ‘en jaksa’. En pyytänyt apua. Luulin, että näin hyvä äiti toimii. Kun lapset kasvoivat, olisin halunnut opiskella edes jotakin – edes lyhyen kurssin. Mieheni sanoi: ‘Mihin tarvitset, sinun työnsi on tehty.’ Uskoin sen. Pysyin taka-alalla tukemassa. Kun yhdeltä lapselta jäi lukukausi väliin, minä puhuin isälle ja rauhoittelin häntä. Kun toinen sai lapsen nuorena, minä kuljin lääkärissä mukana ja hoidin vauvaa, että hän sai järjestellä elämäänsä. Aina olin minä se, joka otti kopin, kun asiat romahtivat. Sitten tulivat lapsenlapset ja talo täyttyi taas: reppuja, leluja, itkua, naurua. Vuodet olin päiväkoti, ruokala ja sairaan lapsen hoitaja. En koskaan vaatinut korvausta, en valittanut. Kun olin täysin loppu, minulle sanottiin: ‘Äiti, vain sinä osaat hoitaa heitä kunnolla.’ Se piti minut liikkeessä. Mieheni sairastui. Hoidin häntä viimeiseen asti. Sitten alkoivat selitykset: ‘En ehdi tällä viikolla’, ‘nähdään joskus’, ‘soitan myöhemmin.’ Nyt menee viikkoja, etten näe ketään. En liioittele – viikkoja. Jopa syntymäpäivinä saan vain WhatsApp-viestin. Joskus katoin pöytään kaksi lautasta huomaamattani – tajuan vasta kun ruoka on valmis eikä ketään tule. Kerran kaaduin kylpyhuoneessa. Ei käynyt pahasti, mutta säikähdin. Istuin lattialla ja odotin, että joku vastaisi puhelimeen. Kukaan ei vastannut. Nousin itse ylös. En kertonut kenellekään – en halunnut huolestuttaa. Opin vaikenemaan. Lapseni sanovat rakastavansa minua, ja tiedän että se on totta. Mutta rakkaus ilman läsnäoloa sattuu sekin. He puhuvat nopeasti, kiirehtivät. Kun alan kertoa jotain, he sanovat: ‘Jatketaan joskus, äiti.’ Se ‘joskus’ ei koskaan tule. Vaikeinta ei ole yksinäisyys. Vaikeinta on tunne, että olen muuttunut tarpeellisesta ylimääräiseksi. Olin kaiken perusta, nyt olen hankala lisä kalenterissa. Kukaan ei kohtele huonosti – eivät vain enää tarvitse minua. Mitä neuvoisitte minulle?

No niin, kuule, mä olen nyt 70-vuotias, ja minusta tuli äiti jo ennen kuin oikeasti edes opin ajattelemaan omia tarpeitani. Menin nuorena naimisiin oikea sellainen Kerttu Ojala siihen aikaan ja heti ensimmäisestä raskaudesta lähtien koko elämä pyöri muiden ympärillä. En käynyt töissä kodin ulkopuolella, ei siksi etten olisi halunnut, vaan koska vaihtoehtoja ei ollut jonkun piti olla kotona. Eero, mun mies, lähti töihin aamuvarhain ja tuli kotiin vasta myöhään. Koti oli mun valtakunta, lapset mun vastuulla, ja väsymys myös.

Muistan ne unettomat yöt vieläkin. Yksi lapsi kuumeessa, toinen oksentaa, kolmas itkee ja mä siinä, yksin. Ei kukaan kysynyt, miten mulla menee. Aamulla taas noustiin, keitin kaurapuuron ja jatkoin suoraan arkea. En koskaan sanonut, että en jaksa tai pyytänyt apua. Kuvittelin, että juuri näin hyvä äiti toimii.

Sitten kun lapset kasvoivat, haaveilin, että voisin opiskella edes jotain pientä vaikka yhden kansalaisopiston kurssin. Eero vaan tuhahti siihen: Mihin sitä tarvitset? Sun varsinainen työ on jo tehty. Mä uskoin. Jäin taka-alalle. Kun joku lapsista jäi tauolle opinnoista, mä olin välissä puhumassa Eerolle niitä rauhoittavia sanoja. Kun tytär tuli raskaaksi nuorena, käytin häntä neuvolassa ja vahdin vauvaa, että hän pystyisi edes jotenkin hoitamaan asiat järjestykseen. Aina minä olin kantanut vastuuta, kun jotain meni pieleen.

Ja kun lapsenlapset ilmestyi kuvioihin, talo taas täyttyi. Reput, lelut, itkukohtaukset, naurua. Vuosia mun koti oli kuin päiväkoti, ilmainen ruokala ja sairastupa. En koskaan kaivannut kiitosta, en valittanut. Kun olin täysin loppu, mulle vaan sanottiin: Äiti, sä oot ainoa, joka osaa hoitaa nää. Se piti mut kasassa.

Sitten Eero sairastui, ja mä hoidin häntä loppuun asti. Kun hän kuoli, alkoi selitysten kausi: Tällä viikolla ei ehditä, ensi viikolla nähdään, soitan myöhemmin. Nyt on viikkoja, etten näe ketään. En liioittele ihan oikeasti viikkoja. Jotain synttäreitä oon viettänyt niin, että saan vain WhatsApp-viestin, ehkä yhden onnea, äiti. Joskus laitan keittiön pöytään kaksi lautasta vahingossa. Havahdun vasta kun ruoka on valmista, eikä ole ketään kelle huutaa syömään.

Kerran kaaduin kylppärissä. Ei käynyt pahasti, mutta säikähdin oikeasti. Istuin lattialla ja soitin lapsille. Kukaan ei vastannut. Nousin itse ylös. En sanonut siitä kellekään, ettei kenellekään nyt tule paha mieli. Olen oppinut pysymään hiljaa.

Mun lapset kyllä sanoo, että ne rakastaa mua, ja uskon siihen. Mutta pelkkä rakkauden sana, ilman läsnäoloa, kyllä sattuu. He puhuu mulle aina pikaiseen koko ajan kiire. Jos yritän kertoa jotain, kuuluu vaan: Joo äiti, puhutaan myöhemmin. Se myöhemmin ei koskaan tule.

Tietäisitkö mikä oikeasti on pahinta? Ei se yksinäisyys. Vaan se tunne, että olen muuttunut tarpeellisesta ylimääräiseksi. Olin joskus se, jonka varassa kaikki seisoi. Nyt olen aikataulussa häiritsevä lisäke. Ei kukaan minua huonosti kohtele, mä vainen enää ole tärkeä. Ja mietin: osaisitko sä antaa mulle jonkin neuvon?