Kasi kolmetoista
Soitti aamulla ja sanoi sen siihen tyyliin kuin olisi kyseessä ihan pikkujuttu:
Käväisetkö täällä? Pyörä pitäis nostaa parvekkeelta ja en jaksaisi yksin räpeltää.
Ne sanat, käväisetkö ja en jaksaisi, kuulostivat oudolta yhdessä. Yleensä isä puhui pitäisi ja tekee itse. Aikuinen poika, harmaata jo ohimoilla, huomasi miettivänsä, onko tässä jokin koukku, niin kuin joskus ennen. Mutta ei ollut mitään koukkua, vain lyhyt pyyntö, ja siitä tuli vähän kiusaantunut olo.
Ajoi paikalle puolen päivän aikaan, kiipesi kolmanteen kerrokseen ja jäi hetkeksi rappukäytävään, ennen kuin avain antoi myöten. Ovi avautui samantien, kuin isä olisi odottanut selän takana.
Tuu vaan sisään, kengät pois jalasta, sanoi isä ja siirtyi sivuun.
Eteisessä kaikki oli paikoillaan: matto, pieni lipasto, tarkkaan pinotut sanomalehdet. Isä näytti aivan samalta kuin aina, mutta hartiat olivat jotenkin kapeammat ja kun hän nykäisi paidanhihaa, käsi väpätti hetken.
Missä se pyörä on? kysyi poika, jottei tarvitsisi kysyä mitään muuta.
Parvekkeella. Kärräsin sinne ettei olisi tiellä. Ajattelin että selviäisin, mutta tuota noin isä heilautti kättä ja lähti edellä.
Parveke oli lasitettu ja kylmä, täynnä laatikoita ja tölkkejä. Pyörä seisoi seinustalla, vanhaan lakanaan käärittynä. Isä veti lakanan pois huolellisesti, kuin paljastaisi jotain arvokasta, ja silitti varovaisesti runkoa.
Sinun, sanoi hän. Muistatko? Oli sinun synttärilahjasi.
Poika muisti. Muisti kun kurvaili pihalla, heitti nurin, miten isä nosti maasta hiljaa, pyyhki hiekat polvista ja tarkisti ketjut. Silloin isä ei juuri kehunut, mutta katseessa oli jotain sellaista, että tavarat olivat kuin omia lapsia niistä sai pitää huolta.
Renkaasta on ilmat poissa, sanoi poika.
Se nyt pikkujuttu. Taka-akseli raksuttaa ja jarru ei ota. Eilen kokeilin ja sydän hyppäsi kurkkuun, tokaisi isä, mutta hymy oli ohut.
He veivät pyörän huoneeseen, missä isällä oli verstas ei mikään erillinen tila, vaan ikkuna nurkka: pöytä, siihen pieni matto, lamppu, työkaluja laatikossa. Seinällä roikkui pihtejä, ruuvareita, jakoavaimia, kaikki hienosti järjestyksessä. Sen huomasi poika automaattisesti, niin kuin aina, isä piti järjestyksestä siellä missä pystyi.
Löydätkö kasin kolmetoista? kysyi isä.
Poika avasi laatikon. Avaimet olivat riveissä, mutta kolmetoista oli kadoksissa.
Tässä on kaksitoista, neljätoista… kolmetoista puuttuu.
Isä kurtisti kulmiaan.
Ei voi olla. Sehän oli hiljeni, kuin ei olisi halunnut sanoa aina.
Poika alkoi penkoa työkaluja, kaivoi pöytälaatikon auki. Siellä oli vanhoja muttereita, prikkoja, teippiä, pala hiomapaperia. Avain löytyi kumihanskakasan alta.
Täällähän se, sanoi poika.
Isä otti avaimen, piteli kämmenellään kuin arvioiden painoa.
Taitaa olla että itse sen sinne laitoin. Muisti…. hymähti. No, annapas tänne se pyörä.
Poika käänsi pyörän kyljelleen, laittoi rätin polkimen alle. Isä laskeutui viereen hitaasti, varoen, kuin polvet voisivat pettää. Poika huomasi, muttei näyttänyt.
Otetaanpa ensin rengas pois, sanoi isä. Sinä pidä, niin minä avaan mutterit.
Isä otti avaimen, kiersi. Mutteri oli jäykkä, ja isän kasvot menivät kireäksi. Poika tarttui avaimesta, auttoi, ja mutteri antoi periksi.
Olisin minä murahti isä.
Tiedän, mutta…
Anna olla, pidä siitä kiinni vaan.
He työskentelivät hiljaa, puhuen vain tarpeen mukaan: pidä siitä, ei noin kovaa, tähän näin, varo sitä prikkaa. Poika huomasi, miten paljon helpommalta tällainen tuntui kun sanat liittyvät vain tekemiseen, ei tarvitse pohtia, mitä oikeasti tarkoittavat.
He saivat renkaan pois ja laskivat lattialle. Isä kaivoi pumpun esiin, tutki letkun. Pumpun kädensija oli kulunut.
Sisäkumi on varmaan ehjä. Vanhana vaan vähän kovettunut, sanoi isä.
Poika meinasi kysyä, mistäs sen tiedät, mutta antoi olla. Isä puhui aina varman oloisesti, vaikka ei olisi ollutkaan.
Kun isä pumppasi, poika tarkisti jarrua. Palat olivat loppuun ajetut, vaijeri ruosteessa.
Tää vaijeri pitäis vaihtaa, sanoi poika.
Vaijeri… isä pysähtyi, pyyhki kätten välillä housuun. Jossain on varalla.
Hän kääntyi penkomaan pöydän alakaappia, haki laatikon, sitten toisen. Jokaisessa oli osia, paperilapulla merkityt. Poika seurasi, miten isä niitä järjesteli siinä ei ollut pelkästään säästäväisyys, vaan halu hallita aikaa. Niin kauan kun kaikki on nimetty ja järjestelty, mikään ei katoa.
Ei löydy, sanoi isä ärtyneenä ja sulki kannen kovaäänisesti.
Käytävävarastossa ehkä? ehdotti poika.
Käytävävarastossa on kaaos, myönsi isä sanomalla sen kuin olisi paljastanut rikoksen.
Poika nauroi.
Sinulla? Kaaos? Sehän on ennenkuulumatonta.
Isä vilkuili alta kulmain, mutta silmissä vilahti kiitollisuus vitsistä.
No käy kurkkaamassa vaan. Minä täällä pumppaan.
Varasto oli pieni ja täynnä laatikoita. Poika laittoi valon päälle, siirsi muovikasseja. Ylähyllyltä löytyi vaijerirulla käärittynä Iltalehteen.
Löytyi! huudahti hän.
Noniin, mutten minä turhaan epäillyt, isä vastasi.
Poika toi vaijerin. Isä pyöritteli sitä ja tarkisti päät.
Tämä käy. Tarvitsee vain päätypalikat.
Hän penkoi taas laatikkoa ja löysi pienet palat.
Puretaanpa jarru, isä sanoi.
Poika piti rungosta, isä avasi kiinnityksen. Isän sormet olivat kuivat ja halkeilleet, kynnet lyhyiksi leikattu. Poika muisti kuinka lapsena nuo sormet olivat voittamattoman vahvat. Nyt niissä oli toisenlaista voimaa: pitkämielistä ja säästeliästä.
Mikä nyt? isä kysyi päätään nostamatta.
Mietin vaan, miten muistat kaiken.
Isä tuhahti.
Muistan kyllä. Mutta minne mitäkin laitan, siitä en aina… Hauskaa, vai?
Poika meinasi sanoa ei ole, mutta tajusi että kyse ei ollut vitsistä. Ei isää oikeasti naurattanut.
Ihan normaalia, sanoi poika. Mullekin käy joskus.
Isä nyökkäsi lyhyesti, kuin olisi saanut luvan olla olematta täydellinen.
Kun jarru oli osissa, huomattiin, että yksi jousi puuttui. Isä katsoi pitkään tyhjää paikkaa ja nosti sitten katseen.
Eilen näpräilin, saatoin tiputtaa sen. Lattialta en löytänyt.
Etsitään vielä, ehdotti poika.
He kyykistyivät ja penkoivat lattiaa, kurkkasivat pöydän alle. Poika löysi jousen lattialistasta tuolin jalan vierestä.
Tässä se.
Isä nosti jousen silmilleen.
Kiitos Luojalle. Olin jo ajatellut… hän jätti lauseen kesken.
Poika tiesi, että isä olisi ehkä jatkanut: ” että olen ihan toivoton”. Mutta ei sanonut.
Ottaisitko teetä? sanoi isä äkisti, kuin tee sopisi täyttämään tauon.
No, otan vaan.
Keittiössä isä laittoi veden kiehumaan ja otti kaksi mukia. Poika istahti, katsoi kuinka isän liikkeet olivat vakaita, mutta hitaampia kuin ennen. Isä kaatoi teet, toi keksilautasen pöytään.
Ota nyt. Olet ihan laihtunut.
Poika meinasi protestoida, ettei ole, vaan takki vain, mutta antoi olla. Siinä lauseessa oli kaikki isän tapa osoittaa välittämistä.
Mites töissä? kysyi isä.
Ihan tavallista. Sanoi sen, ja jatkoi, ettei lause jäisi tyhjäksi: Edellinen projekti loppui, nyt uutta pukkaa.
Hyvä. Kuhan palkat maksetaan ajallaan.
Poika naurahti.
Sinä aina noista rahoista.
No mistäpä muusta minun pitäisi kysyä? isä katsoi silmiin. Tunnepuolestako?
Poika tunsi jossain sisällä kiristävän tunteen. Ei ollut osannut odottaa, että isä sanoo sen suoraan.
En tiedä, sanoi rehellisesti.
Isä oli hetken hiljaa, pidellen kaksin käsin mukiaan.
Tiedätkö… aloitti, mutta jäi miettimään. Välillä tuntuu, että käyt täällä kuin suorittamassa velvollisuutta. Vähän niin kuin että kävit ja palasit heti kotiin.
Poika laski mukin pöydälle. Tee poltti sormia, muttei vetänyt kättä pois.
Etkö muka arvaa, ettei se ole helppoa? kysyi hän. Kaikki tuntuu täällä samanlaiselta kuin lapsena. Sinä tiedät aina paremmin.
Isä hymähti, mutta ilman pistosta.
Ehkä tiedänkin. Ihan tapa sekin.
Lisäksi… poika hengitti syvään. Et ole oikeastaan koskaan kysynyt, mitä minulle oikeasti kuuluu.
Isä tuijotti teetä, kuin hakisi vastausta pohjalta.
Olen pelännyt kysyä. Jos kysyy, pitää kuunnella, ja minä… hän kohotti katseensa. En aina osaa.
Poika tunsi, että sydän helpottui vaikka sanat olivat yksinkertaisia. Isä ei pyydellyt anteeksi eikä selittänyt. Vain myönsi, ettei aina opi. Se tuntui rehellisimmin oikealta hetkeen.
En minäkään, poika sanoi.
Isä nyökkäsi.
Eiköhän me harjoitella. Pyörien kautta, sanoi, vähän huvittuneena, kuin ei ihan uskoisi itseään.
He joivat teen loppuun ja palasivat huoneeseen, jossa pyörä odotti, rengas lattialla, vaijeri pöydällä. Isä tarttui uusiin työkaluihin tarmolla.
Laitatko vaijerin, minä asettelen jarrupalat.
Poika pujotti vaijerin paikoilleen, kiinnitti. Sormet eivät olleet yhtä näppärät kuin isällä ennen, ja se ärsytti. Isä huomasi.
Älä kiirehdi. Ei tässä voimaa, vaan malttia tarvi.
Poika katsoi isää silmiin.
Tarkotatko nyt tätä vaijeria vai…
Koko hommaa, isä vastasi ja käänsi katseensa ikkunaan.
He asettivat palat, kiristivät mutterit. Isä puristi jarrukahvaa monta kertaa testaten.
Parempi jo.
Poika pumppasi renkaan kovaksi ja tarkisti, että ilmat pysyivät. Rengas piti. He kiinnittivät sen paikoilleen, kiristivät mutterit vielä kerran. Isä pyysi kolmetoistaavainta ja poika ojensi sen ääneti. Avain istui isän kämmenessä kuin siihen kuuluva pala.
Noniin, sanoi isä. Kokeillaan vielä.
He veivät pyörän ulos. Isä piteli ohjaustangosta, poika käveli vieressä. Pihalla oli hiljaista, vain talonmies toi kauppakasseja.
Hyppää satulaan, kokeile, kehotti isä.
Minä vai?
No kuka muu. Ei näistä akrobaateista enää oteta mittaa.
Poika istahti satulaan. Satula oli matalalla, polvet nousivat korkealle, kuten silloin muksuna. Hän polkaisi kerran, kaksi, kiersi kukkapenkin ympäri ja jarrutti. Pyörä pysähtyi kuuliaisesti.
Toimii, sanoi laskeutuessaan alas.
Isä kokeili myös, varovasti, rullasi hetken ja pysähtyi.
Hyvin meni. Ei turhaan näprätty.
Poika katsoi isäänsä ja tajusi: kyse ei ollut pyörästä. Tarkoitus oli ottaa yhteyttä, eikä suotta kutsua luo.
Ota nuo mukaan, isä sanoi yllättäen. Ne… työkalut. Hän nyökkäsi niihin, joita olivat käyttäneet. Riittää mulle kyllä. Sulle niistä voi olla hyötyä. Olet aina räpeltänyt itse.
Poika meinasi kieltäytyä, mutta tajusi että näin isä puhuu läheisyyttä. Ei sanoin, vaan ojentaen jotain, jota itse arvostaa.
Okei, otan mukaan. Mutta kolmetoistainen avain pysyköön täällä se on teidän talon kruunu.
Isä naurahti.
Laitan nyt varmaan vihdoin oikealle paikalleen.
Palasivat takaisin ylös. Eteisessä poika puki takkia, isä seisoi vieressä hiljaa.
Tuutko ensi viikolla? kysyi, kuin ohimennen. Yläkomeron ovi narisee, pitäis rasvata, mutta kädet eivät ole entisellään.
Sen isä sanoi rauhallisesti, ilman mitään selittelyjä. Poika kuuli siinä kutsun, ei valitusta.
Tulen. Soita vaan etukäteen ettet jää roikkumaan oven taakse.
Isä nyökkäsi ja, juuri ennen oven sulkemista, sanoi hiljaa:
Kiitos että kävit.
Poika laskeutui portaita avainpussukka kourassaan, muutama ruuvimeisseli käärittynä rättiin. Ne painoivat taskussa, mutta eivät rasittaneet. Ulkona hän vilkaisi ylös kolmanteen kerrokseen. Verho heilahti kevyesti, aivan kuin isä olisi katsellut. Poika ei vilkuttanut hän vain jatkoi autolleen, tietäen että nyt vierailuun oli eri syy kuin ennen, syy jonka molemmat osasivat vihdoin myöntää arvokkaaksi.
