Olen 30-vuotias, ja muutama kuukausi sitten lopetin kahdeksan vuotta kestäneen suhteen. Ei ollut pettämistä, ei huutoa, ei rumia riitoja. Istuin vain yhtenä päivänä vastapäätä häntä ja tajusin kivuliaan asian: olin hänen elämässään se “prosessi-nainen”. Ja pahinta oli, että hän tuskin edes ymmärsi sitä. Olimme koko tämän ajan vain seurustelleet – emme koskaan muuttaneet yhteen. Minä asuin vanhemmillani, hän omillaan. Minulla oli ammatti ja työpaikka suomalaisessa yrityksessä, hänellä oma ravintola. Molemmat olimme itsenäisiä – omat aikataulut, vastuut ja rahat. Ei ollut taloudellista estettä jatkaa eteenpäin. Jatkuvasti päätöstä kuitenkin lykättiin. Vuosi toisensa jälkeen ehdotin yhteen muuttamista, mutta hänellä oli aina uusi tekosyy: että myöhemmin, ettei nyt ole oikea hetki, että ravintola vie aikaa, parempi vielä odottaa. Suhteestamme tuli rutiinia – tapasimme tietyissä päivissä, puhuimme samoihin aikoihin, kävimme samoissa paikoissa. Tunsin hänen kotinsa, perheensä, ongelmansa – hän tunsi minun. Kaikki pysytteli tutussa ja turvallisessa, riskit ja muutokset puuttuivat. Kaksi vakaata, mutta paikoilleen pysähtynyttä ihmistä. Lopulta tajusin: minä kasvoin, mutta suhteemme ei. Pelkäsin, että jos jatkamme näin, löydän itseni 40-vuotiaana “ikuisena kihlakumppanina” – ilman yhteistä kotia, ilman oikeita suunnitelmia, vain samalla tutulla kaavalla. Hän ei ollut paha ihminen, vain ei halunnut samaa kuin minä. Päätös lähteä ei ollut hetken mielijohde – mietin sitä kuukausia. Kun lopulta sanoin sen ääneen, ei tullut riitaa: vain hiljaisuus, ymmärtämättömyys. Hänelle kaikki oli hyvin, minulle ei enää riittänyt. Sitten tuli kaipaus: ei rakkautta, vaan tapa. Turvallisuus tutuissa asioissa. En osannut ennustaa muiden reaktioita – pelkäsin arvostelua, mutta sainkin kannustusta: “Sinun ei pidä jäädä paikoilleen, nainen kuin sinä on odottanut tarpeeksi.” Yhä tänäkin päivänä käyn läpi tätä prosessia. En etsi ketään, en kiirehdi.

Olen kolmekymmentävuotias ja muutama kuukausi sitten päättyi yhdeksän vuoden mittainen suhde. Ei ollut pettämisiä, ei huutamista, ei rajuja kohtauksia. Eräänä päivänä istuin Ilmarini vastapäätä ja yhtäkkiä, kuin unessa jossa jää sulaa vain yhdestä kohdasta, tajusin jotain kipeää: minun roolini hänen elämässään oli olla kesken oleva nainen. Pelottavinta kaikessa oli, ettei Ilmari ehkä edes itse tiedostanut sitä.

Koko tämän kummallisen ajan olimme vain seurustelukumppaneita. Emme koskaan muuttaneet yhteen. Asuin omien vanhempieni kodissa Oulunkylässä, Ilmari taas omien vanhempiensa luona Lauttasaaressa. Minulla oli vakituinen työpaikka Helsingissä, Ilmarilla oli oma pieni ravintola Kallion sivukadulla. Oltiin kumpikin itsenäisiä omat aikataulut, vastuut, rahat, kaikki erillään. Ei ollut taloudellista syytä jarruttaa elämää. Päätöstä vain siirrettiin aina eteenpäin, kuin junaa, joka ei koskaan pysähdy oikealla laiturilla.

Vuosien ajan ehdotin muuttoa yhteen. En koskaan vaatinut suuria häitä, en puhunut liikaa tulevaisuudesta. Olin aina toistanut, että naimisiinmeno ei ratkaise mitään, että mikään virallinen allekirjoitus ei määrittele yhdessä olemisen arvoa. Halusin vain arkea: yhteistä tupaa, hetkiä aamuauringossa, oikeaa elämää kimpassa. Ilmari löysi kuitenkin aina uuden selityksen: vielä ei, ravintola vaatii kaiken, katsotaan myöhemmin, odotetaan että asiat rauhoittuvat.

Välillä tunsin ajelehtivani oudossa, sumuisessa unessa. Suhteemme oli kellotettu kuten suomalainen bussi tapaamiset tiettyinä päivinä, puhelut samoina iltoina, sama lounaspaikka, sama kävelyreitti Töölönlahdella. Tunsin hänen kotinsa tuoksun, hänen vanhempiensa huolen, hänen väsymyksensä. Ilmari tunsi minun. Kaikki oli mukavaa ja turvallista, mutta myös muuttumatonta. Olimme vakaalla pohjalla liikkumattomina.

Eräänä yönä, kun poukkoilin unen ja valveen rajamailla, minulle valkeni: minä kasvoin paikoillani, mutta suhteemme ei. Mietin aikaa entä jos jatkamme samaa rataa vielä kymmenen vuotta, olenko silloin edelleen ikuinen kihlattu? Ilman yhteistä kotia, ilman oikeita suunnitelmia, ilman mitään suurempaa kuin yhdessä olemista vakiovuoroilla. Ei siksi, että Ilmari olisi huono ihminen. Hän ei vain kaivannut samaa kuin minä.

Ratkaisu ei syntynyt hetkessä. Pyörittelin sitä mielessäni kuukausia, välillä uni ja todellisuuskin sekoittuivat, kun yritin kuvitella elämää ilman häntä. Kun sanoin sanat ääneen, kaikki oli hiljaista ja kylmää kuin pääsiäisaamu Lapissa Ilmari ei ymmärtänyt. Hän vain sanoi, että kaikki on juuri hyvin näin, ettei mitään puutu. Se vahvisti kaiken: Ilmarille tämä oli tarpeeksi. Minulle ei enää ollut.

Sen jälkeen tuli tuska, joka muistutti kylmää vettä saunan jälkeen. Vaikka lähdin, rutiini seurasi. Viestit tulivat, ja välistä melkein vastasin. Kaipasin asioita, jotka eivät edes olleet rakkautta, vaan tapoja; varmuutta, jonka tuo vain tuttu arki ja tuoreet ruisleivät aamulla.

En osannut odottaa muiden reaktiota. Luulin, että ihmiset paheksuvat, että kahdeksan vuotta ei heitetä syrjään noin vain. Mutta kuten outo näky keväthangilla, ihmiset tulivat luokseni ja sanoivat päinvastaista: Olit odottanut tarpeeksi, oli jo aikakin, ettei minunlaiseni nainen voi jumittua paikalleen. Sinä olet kuin hiihtäjä; täytyy liikkua, vaikka ladulla ei erota selvää suuntaa.

Jatkan yhä matkaa, kuin kulkija, joka eksyy mystiseen metsään Savon sydämessä. En etsi ketään, en kiirehdi minnekään. Jatkan vain eteenpäin tässä unenomaisessa, hämärässä valossa.