Ilman neuvoja Sashalle tuli viesti Messengerissä: valokuvana ruutupaperista. Sinisellä mustekynällä kirjoitettu, siistillä vinoituksella, alareunassa allekirjoitus: ”Isäsi isä, Kalevi.” Vieressä äidin lyhyt viesti: ”Hän on nykyään tällainen. Jos et halua, sinun ei tarvitse vastata.” Sasha selaa kuvaa, suurentaa lukeakseen rivit. ”Moi Sasu. Kirjoitan sinulle keittiöstä. Täällä minulla on uusi ystävä – verensokerimittari. Se ärähtää joka aamu, jos syön liikaa leipää. Lääkäri käski käydä enemmän kävelyllä, mutta minnepä minä enää kulkisin, kun kaikki kaverini ovat jo hautausmaalla ja sinä olet siellä Helsingissä. Niinpä kuljeskelen täällä muistoissani. Tänään esimerkiksi muistui vuosi -79, kun purettiin poikien kanssa junanvaunuja asemalla. Maksettiin pennejä, mutta samalla saattoi varastaa pari laatikkoa omenoita. Puulaatikoita, joissa oli rautaiset kahvat. Omenat olivat kirpeitä ja vihreitä, mutta siitä tuli aina juhla. Söimme niitä suoraan penkalla, sementtisäkkien päällä istuen. Kädet harmaat, kynnet pölyssä, hampaissa hiekan rapinaa. Ja silti hyvää. Tämä nyt vain tuli mieleen. Ei tämä johda mihinkään. En rupea sinua neuvomaan elämässä. Sinulla on omat kuviot, minulla omat veriarvot. Jos jaksat, kerro vaikka millaista säätä siellä teillä on ja miten ne tentit menevät. Terveisin Isäsi isä Kalevi.” Sasha virnistää. ”Verensokerimittari”, ”arvot”. Alhaalla Messengerin huomautus: ”Lähetetty tunti sitten.” Hän oli jo ehtinyt soittaa äidille, ei vastannut. Taitaa tosiaan olla ”nykyään tällainen”. Sasha selaa chattia. Viimeiset viestit papalta ovat vuosi sitten: lyhyitä ääniviestejä ja yksi ”miten koulu sujuu”. Silloin Sasha vastasi vain hymiöllä ja katosi. Nyt hän tuijottaa pitkään kuvaa ruutupaperista, avaa vastausikkunan. ”Moikka pappa. Sää on plussan puolella ja märkää. Tenttiviikko lähenee. Omenat maksavat täällä nykyään sata kaksikymppiä kilo. Omenarintamalla kehnompi meno. T. Sasha.” Hän miettii, pyyhkii nimen, kirjoittaa vain ”Poikasi poika, Sasha.” ja lähettää. Muutaman päivän päästä äiti välittää uuden kuvan. ”Moi Sasu. Luin kirjeesi kolme kertaa. Päätin vastata perusteellisemmin. Sää täällä sama kuin siellä, paitsi ilman niitä teidän trendikkeitä lätäköitä. Aamulla lunta, päivällä vesi, illalla jää. Pari kertaa ollut jo liukastua, mutta vissiin ei ole vielä aika. Jos kerran omenoista tuli puhe. Kerronpa sinulle ekasta oikeasta työstäni. Olin kaksikymppinen, pääsin konepajalle töihin. Siellä valmistettiin hissikomponentteja. Melu oli kova, pölyä ilmassa, harmaat haalarit joita ei saanut koskaan täysin puhtaiksi. Sormet aina repeytymillä, kynnet öljyssä. Mutta olin ylpeä: minulla oli kulkulupa ja tallustelin portista kuin aikuiset. Parasta ei kuitenkaan ollut palkka, vaan lounas. Ruokalassa sai paksuun lautaseen kunnon borssia, ja jos ehti ajoissa, toisen leipäpalankin. Istuttiin porukalla, eikä juuri puhuttu – ei siksi, ettei ollut asiaa, vaan voimat eivät riittäneet. Lusikka kädessä painoi kuin jakoavain. Arvaan, että istut nyt ruudun ääressä ja ajattelet, että tämä kaikki on muinaishistoriaa. Minulle taas tämä on sitä todellisuutta, jossa oli riemu tai sitten ei ehtinyt ajatella, oliko onnellinen. Mitä sinä teet siellä muun kuin tenttien kanssa? Käytkö töissä? Vai eikö teillä enää tehdä töitä, keksitään vain startuppeja. Isäsi isä Kalevi.” Sasha lukee, kun jonottaa kebabia ratikkapysäkillä. Joku kiroilee, taustalla mainos kailottaa. Hän huomaa lukevansa kohdasta, jossa pappa kirjoittaa borssista ja raskaista lautasista. Hän kirjoittaa vastauksen heti paikan päällä, nojaten telineeseen. ”Moi pappa. Teen töitä lähetinä. Kanniskelen ruokaa ja joskus papereita. Ei ole kulkulupaa, vain sovellus joka jumittaa. Syön usein työkeikalla, en varasta vaan ei ehdi kotiin. Jotain halpaa nopeasti, rappukäytävässä tai tutun autossa. Hiljaa sielläkin. En tiedä onko onnea, ei ehdi miettiä. Mutta borssi ruokalassa kuulostaa hyvältä. Poikasi poika, Sasha.” Hän miettii, lisääkö vielä startupeista mutta antaa papalle tilaa kuvitella. Seuraava viesti on yllättävän lyhyt. ”Sasu, moikka. Lähetti – sehän on ihan eri kuin mitä ajattelin. En enää näe sinua ruudulla vaan kaverina lenkkareissa, kiireessä kaduilla. Kun kerroit töistä, muistui ajat jolloin tuurasin rakennuksilla. Konepajan vuorojen välissä, kun rahat eivät riittäneet. Kannettiin tiiliä viidenteen kerrokseen puisia portaita pitkin. Pölyä oli kaikkialla. Illalla kenkien sisältäkin valui hiekkaa kun otin ne pois. Mummosi haukkui, että pilaan linoleumit. Oudointa on, että muistan eniten yhden yksityiskohdan. Siellä työskenteli mies, Sementti-Seppo, joka tuli aina ensimmäisenä, istui nurinpäin ämpärin päällä ja kuori veitsellä perunoita. Vanha kattila mukanaan. Lounaaksi kypsensi perunat hellalla koko porukalle. Syötiin käsin, suolaa perässä paperitötteröstä, ja se oli maailman paras maku. Nyt katselen kaupan perunapussia ja mietin, että maku ei ole enää sama. Ehkä siinä onkin enemmän ikää kuin perunaa. Mitä sinä syöt, kun väsyttää? Ei tilausruokaa, vaan oikeasti. Isäsi isä Kalevi.” Sasha miettii vastausta pitkään. Tulee mieleen viime talvi. Kaksitoistatuntisen työvuoron jälkeen osti yöllä kaupan einespakastepinaatit, keitti opiskelija-asuntolan yhteiskeittiössä vanhassa kattilassa, jossa joku oli aiemmin keittänyt nakkeja. Pinaatit hajosivat, vesi sameaa. Söi ne kuitenkin kaikki seisaallaan ikkunan ääressä: pöytää ei ollut. Kaksi päivää myöhemmin hän kirjoittaa. ”Moi pappa. Useimmiten paistan munia kun olen ihan poikki. Kaksi tai kolme, joskus makkaraa sekaan. Meidän pannu on karsea mutta toimii. Ei ole Sementti-Seppoa, mutta naapuri polttaa ruuat pohjaan ja kiroilee koko ajan. Kirjoitat paljon syömisestä. Oliko silloin nälkä, vai onko nyt? Poikasi poika, Sasha.” Heti lähetettyään harmittaa viimeinen rivinsä. Se kuulostaa tylyltä. Aikaa perua ei enää ole. Vastaus tulee nopeasti. ”Sasu. Hyvä kysymys nälästä. Olin silloin nuori ja aina nälissäni. En vain ruuasta, vaan moottoripyörästä, omista kengistä, omasta huoneesta – ettei tarvitse kuunnella isän yskää yöllä. Halusin, että minua arvostetaan, että voin kaupassa maksaa ilman pennien laskemista. Että tytöt vilkuilisivat. Nyt saisi syödä, lääkärin mukaan liikaakin. Ehkä kirjoitan ruuasta, koska sitä on helppo muistaa. Keiton maku on rehellisempi kuin häpeän tunne. Kysyt miltä silloin tuntui. Kerron yhden muiston, mutta en anna mitään opetuksia, kuten tykkäät. Olin 23 ja tapailin tulevaa mummoasi – tosin se oli vielä epävarmaa. Konepajalta pyydettiin porukkaa Lapin reissulle, palkka parempi, voisi säästää auton verran. Innostuin. Kuvittelin jo palaavani Ladalasin kanssa ja ajavani häntä kaupungilla. Vaan mummosi ei halunnut lähteä: täällä oli sairas äiti ja työ, ystävät. Hän sanoi, ettei selviäisi siellä pimeässä ja kylmässä. Minä sanoin, että hän vetää minua alaspäin. Karkeammin, sen jätän nyt pois. Lähdin yksin. Puolen vuoden päästä ei enää kirjoiteltukaan. Palasin kahden vuoden päästä rahojen ja Ladan kanssa, mutta hän oli jo naimisissa. Vielä pitkään kerroin muille, että hän petti minut. Oikeasti vain valitsin rahan ja raudan, en ihmistä. Ja teeskentelin pitkään, että tämä oli ainut oikea valinta. Sellainen nälkä minulla oli. Kysyit mitä tunsin. Varmaan sillä hetkellä olin tärkeä ja varma itsestäni. Sitten vuosia esitin, ettei tunnu miltään. Jos et jaksa tähän vastata, ei haittaa. Ymmärrän, ettei nyt välttämättä jaksa vanhojen ukkojen juttuja. Isäsi isä Kalevi.” Sasha lukee monta kertaa. Sana ”häpeä” jää mieleen kuin koukuksi. Hän etsii rivien välistä anteeksiantoa, mutta pappa ei sitä tarjoa. Hän kirjoittaa ”Kadutko sinä”. Pyyhkii. ”Entä jos olisit jäänyt”, pyyhkii. Lopulta lähettääkin toisenlaisen. ”Moi pappa. Kiitos kirjoituksesta. Ei oikein tiedä mitä vastaa. Meillä perheessä puhutaan mummosta kuin hän olisi aina ollut vain mummo. En syytä sua. Tein itse samaa vähän aikaa sitten: valitsin työn ennen ihmistä. Mulla oli tyttöystävä. Aloin saada hyviä vuoroja lähetin hommasta, olin koko ajan töissä. Hän sanoi ettei nähdä, että olen väsynyt, että olen kiukkuinen. Vastasin että pitää jaksaa nyt, myöhemmin helpottaa. Hän sanoi lopulta olevansa väsynyt odottamiseen. Minä sanoin, että se on hänen ongelmansa. Karkeammin mutta ei siitä nyt. Nyt kämppään palatessa, paistan munan yksin, ja mietin välillä, että valitsin itsekin rahan ja ruoan, en ihmistä. Kai se on perinnöllistä. Sasha.” Papan viesti tällä kertaa on viivoitetulla paperilla. Äiti äänitteessä selittää, että ruutupaperi loppui. ”Sasu. Hyvin sanoit ”perinnöllisestä”. Tykkäämme laskea asiat suvun piikkiin: juo – isäkin joi. Huutaa – äiti oli tiukka. Oikeasti jokainen päättää erikseen, mutta pelottaa myöntää ja on helpompaa kutsua sitä perinnöksi. Kun palasin Lapista, ajattelin, että nyt alkoi uusi elämä: auto, huone soluasunnossa, rahaa taskussa. Mutta iltaisin istuin sängyllä, enkä tiennyt, mihin kuulun. Kaverit muuttaneet pois, pajalla uusi esimies, kotona pelkkä pöly ja vanha radio. Kerran ajoin talolle, jossa ei-mummosi asui. Seisoin kadulla, katselin ikkunoita: yhdessä valo, toisessa pimeä. Palelin. Näin kuinka hän tuli vaunujen kanssa ulos, miehen kanssa, joka piti kädestä. Jäin puun taa piiloon. Katsoin, kunnes hävisivät kulman taa. Silloin ekan kerran tajusin: kukaan ei pettänyt minua, minä vain valitsin oman tieni ja hän omansa. Itselleen tämän tunnustaminen vei kymmenen vuotta. Kirjoitat valinneesi töitä ennen tyttöä. Ehkä valitsit ennemmin itsesi: että saat revittyä itsesi ylös velkakierteestä, kuin että käy leffassa. Ei hyvä eikä huono. Faktaa. Tiedätkö mikä on ihmeellistä? Että osaamme niin harvoin sanoa suoraan: ”nyt tämä on minulle tärkeämpi kuin sinä”. Alkaa hienostelu, siitä seuraa syytökset. En tätä kirjoita, että lähtisit häntä etsimään. En edes tiedä, pitäisikö. Ehkä joskus tulet seisomaan jonkun toisen ikkunan alla, ja tajuat, että olisi voinut sanoa rehellisemmin. Sinun vanha pappa, Kalevi.” Sasha istuu ikkunalaudalla opiskelija-asunnossa, puhelin kädessä. Ulkona autot kyntävät rapaa, joku polttelee portilla tupakkaa. Viereisessä huoneessa musiikki jytisee. Hän miettii pitkään, mitä vastata. Mieleen tulee, kun seisoi eksänsä ikkunan alla, kun tämä ei enää vastannut puhelimeen. Näki verhot, näki valon. Toivoi, että jospa, nyt hän tulee ja näkee. Ei tullut. Kirjoittaa. ”Moi pappa. Minäkin seisoin ikkunan alla. Piiloilinkin, kun näin hänet jonkun miehen kanssa, repullinen ruokaa kädessä. He nauroivat. Silloin tuntui, että minut on pyyhitty pois. Nyt luen sinulta, ajattelen ehkä lähteneeni itse. Kirjoitat, että tajusit tämän kymmenessä vuodessa. Toivon, että minulta menee vähemmän. En lähde takaisin. Yritän vain olla lakkaamatta esittämästä, että kaikki on ihan ok. Poikasi poika, Sasha.” Seuraava kirje koskee ihan muuta. ”Sasu. Kysyit rahoista. En vastannut heti, kun en tiennyt mistä kulmasta. Nyt yritän. Meillä raha oli aina ilmassa kuin sää. Siitä puhuttiin vain kun oli tosi huonosti tai yllätyshyvin. Isäsi, kun oli pieni, kysyi kerran paljonko tienaan. Sattui lisäduunia, ja vastasin ylpeänä. Hän hämmästyi: ”Ootpa rikas.” Naureskelin, että ei tuo mitään ole. Meni pari vuotta ja jouduin lomautetuksi. Palkka puolittui. Isäsi kysyi taas palkkaa, kerroin summan ja hän hämmästyi: ”Miksei enää, työskenteletkö huonommin?” Suutuin silloin. Sanoin ettei ymmärrä mitään, että on kiittämätön. Hän yritti vain verrata summia. Muistan sitä keskustelua yhä. Silloin taisin opettaa sen, ettei minulta kannata kysellä rahasta. Hän aikuistui, ei enää kysynyt, vaan teki pieniä töitä salaa, korjasi laitteita muille. Minä näin sivusta ja ajattelin että tajuaa kyllä joskus miten raskasta on. Sinuun en halua tehdä samaa virhettä. Sanon suoraan: eläke on pieni, mutta lääkkeet ja ruoka riittää. Autoon ei enää kerry, eikä tarvitsekaan. Säästän vain hampaisiin, vanhat eivät kestä. Entä sinulla? Riittääkö? Enkä tarkoita että alan lähettää rahaa ja ostaa sukkia, vaan vain että tiedän, ettet nuku lattialla nälkäisenä. Jos epäröit, voit vain vastata ”ihan hyvin”, ymmärrän. Isäsi isä Kalevi.” Sasha tuntee puristusta rinnassa. Muistaa, miten lapsena yritti kysellä isältään tämän palkkaa ja sai aina vitsailua tai tympeän ”kyllä sitten joskus opit”. Kasvoi ajatellen, että raha-asiat ovat noloja. Hän katsoo viestiä pitkään, vastaa: ”Moi pappa. En nuku lattialla enkä ole nälässä. On sänky – ei paras, mutta ok. Maksan opiskelija-asunnon itse, koska niin sovittiin isän kanssa. Joskus viivästyy, mutta ei ole häädetty. Ruokaan riittää, kun ei herkuttele. Joskus kun on tosi tiukkaa, otan enemmän töitä, sitten leijun zombina, mutta se on minun päätös. Tuntuu vaikealta, kun sinä kysyt ja minä en osaa kysyä sinulta, että pärjäätkö oikeasti. Mutta sinä jo vastasit. Helpompaa olisi, jos vain kirjoittaisit ”kaikki hyvin” ja siihen jäisi. Mutta ehkä olen tottunut, että aikuiset eivät avaa mitään. Kiitos kun kerroit rahasta. Sasha.” Pyörittelee puhelinta pitkään, lisää perään uuden viestin: ”Jos joskus haluaisit jotain, mihin eläke ei ihan riitä, niin kerro silti. En lupaa että voin auttaa, mutta ainakin tiedän.” Ja lähettää, ennen kuin ehtii katua. Papan vastaus on tähän asti kirjeistä suttuisin. Kirjaimet vaeltavat, rivit painuvat vinoon. ”Sasu. Luettuani sun viestin ”jos ei riitä” meinasin ensin kirjoittaa, että en tarvi mitään. Että mulla on jo kaikkea ja vanhalle riittää lääkkeet. Sitten tekikin mieli vitsailla, että ehkä joskus haluan uuden prätkän. Sitten tajusin, että olen esittänyt koko aikuisiän pärjäävää miestä. Nyt olen vanha, joka pelkää pyytää lapsenlapselta apua edes pikkujutussa. Sanon tämän: jos joskus tosissaan tarvin jotain sellaista, mihin ei rahat riitä, yritän olla teeskentelemättä. Nyt minulla on kuitenkin teetä, leipää, lääkkeet ja sun viestit. Se ei ole korulause, luettelen ihan listana. Oli muuten pitkään tunne, että ollaan ihan eri planeetalta. Sinä näiden… noiden… sovellusten kanssa, minä radion kanssa. Nyt luen ja huomaan saman: kumpikaan ei osaa pyytää mitään. Molemmat teeskentelee välinpitämätöntä, vaikka oikeasti välittää. Jos kerran ollaan rehellisiä, kerron yhden jutun, josta perheessä ei puhuta. En tiedä miten suhtaudut. Kun isäsi syntyi, en ollut valmis. Sain uuden työn, saatiin kimppakämppä, ajattelin että nyt helpottaa. Sitten tuli vauva. Huutoa, vaippoja, valvottuja öitä. Yövuoron jälkeen oli huuto vastassa. Suutuin. Kerran, kun itku ei lakannut, paiskasin tuttipullon seinään – meni rikki, maito lattialle. Mummosi itki, lapsi itki, minä ajattelin että haluan lähteä enkä enää palata. En lähtenyt. Mutta monta vuotta selitin, että se oli vain hermoromahdus. Todellisuudessa olin tosi lähellä lähtemistä. Jos olisin mennyt, et nyt lukisi tätä. En tiedä, tarvitsetko tätä tietoa. Ehkäpä vain jotta tiedät, ettei pappa ollut mikään sankari. Tavallinen ihminen, joka joskus halusi vaan hävitä. Jos haluat lopettaa kirjoittelun tähän, ymmärrän kyllä. Isäsi isä Kalevi.” Sasha lukee, vuoroin palelee ja hikeä puskee. Papan kuvassa oli aina ollut lämmin viltti ja joulun mandariinit – nyt siihen ilmestyy väsynyt mies yhteiskeittiössä, lapsi huutamassa, maitoa lattialla. Tulee mieleen, kun viime kesänä kesäleirillä huusi pojalle, joka itki koko ajan kotiin. Otti olkapäästä liian tiukasti, poika säikähti ja itki kovaa. Sashalla ei uni tullut koko yöhön – mietti, että olisi varmasti huono isä. Istuu tyhjän viestikentän äärellä. Sormet kirjoittavat: ”Et ole hirviö.” Pyyhkii. Kirjoittaa: ”Rakastan sua silti.” Pyyhkii, sanat tuntuvat sokerisilta. Lähettää: ”Moi pappa. En lopeta viestittelyä. En tiedä miten tällaisiin asioihin kuuluu vastata. Meillä ei puhuta tällaisista – kiroilusta ja halusta lähteä. Meillä joko vaietaan tai vitsaillaan. Viime kesänä töissä leirillä oli poika, joka itki aina kotiin. Yhtenä päivänä menetin malttini ja huusin, niin että säikähdin itsekin. Yöllä mietin, että olen huono ihminen, että minusta ei saa tulla isää. Se mitä kerroit, ei tee sinusta huonompaa. Se tekee sinut oikeaksi ihmiseksi. En tiedä uskaltaisinko itse ikinä kertoa noin lapselleni – jos sellaista joskus tulee. Ehkä yritän edes olla teeskentelemättä. Kiitos, ettet lähtenyt silloin. Sasha.” Lähettää ja huomaa, ettei enää odota vastausta kohteliaisuussyistä vaan kuin jotain omalta. Vastaus tulee kahden päivän päästä. Äiti ei lähetä valokuvaa vaan: ”Nyt onnistuu ääniviestit, pyysi ettei säikähdä. Kirjoitin puhtaaksi.” Näytölle ilmestyy taas kuva viivoitetusta paperista. ”Sasu. Luin viestisi ja mietin, olet jo paljon rohkeampi kuin minä sinun iässä. Osaat edes myöntää että pelottaa – minä vain esitin, että mikään ei hetkauta, ja sitten rikkoo huonekaluja. En tiedä, oletko hyvä isä. Kukaan ei tiedä ennen kuin ollaan siinä. Mutta jos edes mietit asiaa, sillä on jo iso merkitys. Kirjoitit, että olen sinulle oikea ihminen. Se on paras kohteliaisuus, minkä olen saanut. Yleensä sanovat ”itsepäinen” tai ”hankala”. Oikeaksi ihmiseksi ei ole pitkään aikaan kukaan sanonut. Kun nyt näin pitkälle on päästy, rohkenen kysyä yhden asian. Jos kyllästyt tarinoihini, sano vaan. Voin kirjoittaa harvemmin tai vain pyhinä. Ei ole tarkoitus tukahduttaa sinua menneisyydelläni. Ja vielä. Jos joskus tahdot tulla vain käymään, ilman mitään syytä, olen kotona. Kaksi jakkaraa ja puhdas muki löytyy – juuri tarkistin. Terveisin Isäsi isä Kalevi.” Sasha hymyilee puhutteluun mukista. Näkee keittiön mielessään: jakkara, verensokerimittari, perunapussi patterilla. Avaa kameran, ottaa kuvan omasta yhteiskeittiöstään. Kuvassa näkyy tiskiallas, se paljon puhuttu paistinpannu, munakenno, vedenkeitin, kaksi mukia – toinen reunasta lohjennut – ja ikkunalaudalla purkillinen haarukoita. Hän lähettää kuvan papalle ja kirjoittaa: ”Moi pappa. Tässä minun keittiö. Jakkaroita on kaksi, mukeja myös. Jos joskus haluat tulla käymään, olen myös täällä – melkein kotona. Et ole käynyt hermoille. Joskus en keksi mitä vastata, mutta luen kuitenkin. Voit kertoa vaikka jostain ihan muusta, et työstä tai ruuasta. Jostain, mitä et osannut koskaan kertoa kenellekään, koska ei vain ollut ketään jolle olisi sanonut. S.” Lähettää ja tajuaa, että juuri pyysi jotain, mitä ei ole koskaan pyytänyt keneltäkään aikuiselta perheessä. Puhelin pöydälle, näyttö sammuu. Hellalla kananmunat sihisivät hiljaa. Seinänaapuri nauraa. Sasha kääntää kananmunat, sammuttaa lieden, istuu omalle jakkaralleen ja kuvittelee, miten joskus vastapäätä istuu pappa, kahvikuppi kädessä, eikä tarina tule enää paperista vaan suoraan. Ei tiedä, tuleeko pappa oikeasti kylään tai mitä tapahtuu. Mutta ajatus, että voi lähettää kuvan likaisesta keittiöstään ja kysyä ”miten sulla menee”, tuntuu rauhoittavalta ja vähän tiukalta rinnassa. Hän selaa viestit: ruutupaperia, viivaa, lyhyitä ”S.”:ia. Kääntää puhelimen näyttö alaspäin, että varmasti huomaa uuden viestin. Kananmunat jäähtyvät, mutta hän syö ne rauhassa loppuun – niin kuin joku toinenkin olisi siinä jakamassa. Viestissä ei ole sanaa ”rakastan”. Mutta rivien välistä löytyy silti jotakin, ja se riittää hetken molemmille.

Ilman ohjeita

Saara sai viestin Suvi-äidiltä kuvana ruudullisesta paperista. Sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu, siisti vinous, alareunassa allekirjoitus: Ukki, Erkki. Äidin viestin saatteessa luki: Nyt hän tekee näin. Jos et halua vastata, sekin käy.

Saara pläräsi kuvaa isommaksi saadakseen tekstistä selvää.

Saara, hei.

Kirjoitan sinulle keittiöstä. Minulla on täällä uusi kaveri verensokerimittari. Aamulla vänkää, ellei ruisleipää pistä vähemmän. Lääkäri käski liikkua, mutta minne minä täällä liikun, kun kaikki vanhat ystävät ovat jo hautuumalla ja sinä siellä Helsingissä. Niin päätin liikkua muistossa.

Tänään, esimerkiksi, muistui mieleen vuosi -79, kun poikien kanssa lastattiin junavaunuja Pasilan asemalla. Palkaksi sai muutaman markan, mutta joskus saattoi livahtaa omenalaatikkokin mukaan. Laatikot olivat puisia, sivuilla metalliset kahvat. Omenat happamia ja vihreitä, mutta juhlaa silti. Syötiin ne suoraan sorakasalta, sementtisäkkien päällä istuen. Kädet harmaat, kynsien alla pölyä, hampaissa hiekkaa. Ja hyvältä silti maistui.

Miksi kerron tämän? En oikeastaan mistään syystä. Ihan vain muistuivat mieleen. En aio tyrkyttää elämänohjeita. Sinulla on omat tentit ja kelit, minulla mittarit.

Jos haluat, kerro millaista sää on siellä ja miten opinnot sujuvat.

Terveisin ukki Erkki.

Saara hymyili. Verensokerimittari, testitulokset. Alakulmassa huomautus: Lähetetty tunti sitten. Hän ehti jo soittaa äidille, joka ei vastannut. Ilmeisesti nämä nyt ovat näin.

Hän selaili keskustelua: Edellinen viesti ukilta vuosi sitten, lyhyitä äänitervehdyksiä ja yksi miten koulussa menee. Silloin Saara vastasi hymynaamalla ja katosi.

Nyt hän tuijotti pitkään ruudullisen paperin kuvaa, avasi sitten vastausikkunan.

Ukki moi. Sää täällä +3 ja vetinen. Tentit lähestyy. Omenat maksaa nyt 5,50 /kg. Omppurintamalla on huonot ajat.

Saara.

Hetken mietittyään poisti nimen ja kirjoitti vain: Lapsenlapsesi Saara. ja lähetti.

Muutaman päivän kuluttua äiti lähetti uuden valokuvan.

Saara, hyvää päivää.

Viestisi tuli, luin sen kolmesti. Päätin vastata perusteellisesti. Täällä yhtä kelirikkoa kuin siellä, mutta ilman sinun hipsterilätäköitäsi. Aamulla lunta, päivällä vettä, illalla peilijäätä. Pari kertaa olin jo nurin, mutta ilmeisesti ei ollut vielä aika.

Kerta rupeat omenista, kerron ekasta oikeasta työstä. Olin kakskymppinen ja menin hissitehtaalle. Siellä jyrisi, aina joku kolisi, ilmasssa leijui fineistä metallipölyä. Minulla oli harmaat haalarit, joita ei saanut koskaan täysin puhtaiksi. Sormet täynnä tikkuja, kynsissä rasvaa. Silti olin ylpeä passistani, kun pääsin tehtaan portista sisään muiden aikuisten joukossa.

Parasta ei ollut palkka vaan lounas. Ruokalassa raskaat lautaset ja kun osasi tulla ajoissa, sai toisenkin palan leipää. Istuttiin jätkien kanssa samassa pöydässä ja oltiin hiljaa. Ei siksi ettei olisi asiaa, vaan kun ei yksinkertaisesti jaksa. Lusikka oli raskaampi kuin jakoavain.

Voi olla, että sinä siellä läppärin ääressä ajattelet tämän olevan historian tuntia. Minä tässä pohdin: olinko silloin onnellinen vai enkö vaan huomannut pysähtyä miettimään.

Mitä sinä oikein puuhaat tenttien lisäksi? Töissä käytkö? Vai onko teidän polvellanne enää muita hommia kuin startuppien keksiminen?

Ukki Erkki.

Saara luki viestin, kun seisoi jonossa kebabkojuun. Joku kirosi, joku riiteli, kassan kaiuttimesta pauhasi tarjous. Hän huomasi palaavansa yhä uudelleen kohtaan ruokala, raskaat lautaset.

Hän vastasi nojaten tiskille.

Ukki moi.

Teen keikkahommia ruokakuriirina. Kuskaan sapuskaa ja joskus papereita. Passia ei ole, kännykkäsovellus vaan ja sekin jäätyy. Syön joskus töissä, en varasta, mutta kotiin en ehdi. Otan halvinta, syön rappukäytävässä tai kaverin pikku Toyotassa. Hiljaa, tietenkin.

Enkä tiedä onnestakaan. Kiire niin kuin sulla silloin, ei kerkiä ajatella.

Mutta ruokalaborssi kuulostaa hyvältä.

Lapsenlapsesi Saara.

Meinasin kirjoittaa startupeista, mutta antaa ukin keksiä siitä omat visionsa.

Seuraava kirje oli yllättävän lyhyt.

Saara, hei.

Kuriirina olo kuulostaa asialta. Näen sinut nyt ihan eri silmin et enää tietokoneen takana kököttävänä lapsena vaan lenkkareissa juoksevana ihmisenä.

Kerta sinä kerroit työstä, kerronpa minäkin lisäduunista rakennuksilla. Se oli tehdasvuorojen ohella, kun rahat ei riittäneet. Kannettiin tiiliä viidenteen kerrokseen puisia tikkaita pitkin. Pöly tunki nenään, korviin, silmiin. Illalla kun riisuin kengät, lattialle tiukan kirosanan saattelemana kaatui hiekkaa. Mummosi ärisi, että minä pilaan niiden uuden muovimaton.

Kummallista kyllä mieleen jäi pikkuseikka. Rakennuksella oli yks mies, kaikki sanoivat häntä Jarmoksi. Hän tuli aina muita aiemmin, istui käännetyn ämpärin päällä ja kuori perunoita puukolla. Laittoi ne peltikattilaan. Lounaalla kattila levylle ja koko kerros haisi keitetyltä potulta. Sitä syötiin käsin ja suolattiin paperipussin nurkasta. Parempaa ei ollut.

Nyt katselen kaupan perunapussia keittiön patterin kupeessa ja pohdin, että ehkä se ei ole perunan vika vaan iän.

Mitä sinä syöt, kun olet kunnolla väsynyt siis oikeaa ruokaa, ei tilauksesta?

Ukki Erkki.

Saara mietti vastausta pitkään. Mistä puhuisi oikeana ruokana. Mieleen tuli viime talvi 12 tunnin vuoron jälkeen osti yöllä S-Marketista eines-lihapullat, keitti ne yhteiskeittiön kattilassa, jossa joku muu oli keittänyt nakkeja. Pullat hajosi ja keitinvesi oli kammottavaa, mutta söi silti kaiken, ikkunan ääressä seisten, kun pöytää ei ollut.

Parin päivän päästä hän kirjoitti.

Ukki moi.

Kun on väsy, paistan yleensä munia. Kaksi, joskus kolme, joskus makkaralla. Pannu on ihan karmea mutta paistaa. Asuntolassa ei ole Jarmoa, mutta on naapuri, joka aina polttaa jotakin kärylle ja kiroilee kuin suutarimestari.

Sulla on paljon ruokamuistoja. Oliko ennen nälkä vai onko nyt?

Lapsenlapsesi Saara.

Heti lähetyksen jälkeen kadutti viimeinen lause. Tuli jotenkin tyly. Mutta menköön.

Ukki vastasi harvinaisen nopeasti.

Saara.

Hyvä kysymys, nälästä. Nuorena oli koko ajan nälkä. Ei pelkästään keiton ja perunan, vaan moottoripyörän, uusien saappaiden, oman huoneen perään, ettei tarvitsisi kuunnella kuinka isä yskii öisin. Halusin että mua arvostetaan. Että menen kauppaan, eikä tarvitse laskea kolikoita. Että tytöt vilkaisee, eikä kävele ohi.

Nyt syön riittävästi lääkäri väittää jopa liikaa. Kirjoitan ruoasta varmaan siksi, että sitä pystyy konkreettisesti muistamaan. Keiton maku on helpompi selittää kuin häpeä.

Kerran kun kysyit, kerronpa yhden tarinan. En vedä johtopäätöksiä, kuten sä aina toivot.

Olin 23 ja tapailin tulevaa mummoasi, mutta kaikki oli vielä epävarmaa. Tehtaalla haettiin miestä Lapin hommiin. Rahaa olisi saanut hyvin, autoon olisi voinut säästää. Innostuin, kuvittelin jo palaavani uusi Lada alla.

Mutta yhdestä tuli kiista. Mummosi sanoi, ettei lähde: äiti kipeä, työ, ystävät täällä. Ei kestäisi kaamosta. Minä siihen että jos rakastat, tuet. Sanoin rumemmin, en toista.

Lähdin yksin. Kirjeet tyrehtyi puolessa vuodessa. Palasin kahden vuoden päästä rahat kasassa ja Lada alla. Hänellä oli jo toinen, perhe. Väitin itselleni että se petti, minä muka kärsin.

Totuus valitsin rahan ja raudan, en ihmistä. Ja pitkään esitin, että se oli ainoa mahdollinen päätös.

Sellainen minulla oli nälkä.

Kyselit miltä tuntui. Sillä hetkellä tunsin itseni tärkeäksi ja oikeassa olevaksi. Sitten vuosia näytin ulospäin, etten tunne mitään.

Et ole velvollinen vastaamaan. Tiedän, ettei kaikki jaksa vanhojen juttuja.

Ukki Erkki.

Saara luki useaan kertaan. Sana häpeä takertui kuin tarrakoukku. Hän etsi rivien välistä vastausta, mutta ukki ei tarjonnut sellaista.

Hän kirjoitti uuteen viestiin Kadutko?. Pyyhki pois. Kirjoitti Entä jos olisit jäänyt?, pyyhki taas. Lopulta lähetti aivan toista.

Ukki hei.

Kiitos, että kirjoitit. En tiedä, mitä sanoa. Meillä kotona muistellaan mummoa aina valmiina paketissa niin kuin muita vaihtoehtoja ei olisi koskaan ollutkaan.

En tuomitse sinua. Mäkin valitsin vastikään työn ihmisen sijaan. Tapailin tyttöä, sain keikkatöissä parempia vuoroja ja olin aina menemässä. Hän sanoi, ettei me nähdä, että olen vain töissä tai kännykällä tai väsynyt ja tiuskin. Sanoin, että pitää nyt vaan jaksaa hetki.

Lopulta hän sanoi, että kyllä riitti. Minä siihen, että se on hänen ongelmansa. Sanoin rumemmin, mutta en mäkään sitä toista.

Nyt kun tulen iltaisin yksin asuntolaan ja paistan munat yhdelle, välillä mietin, että valitsin rahat ja Woltin ihmisen sijaan. Varmaan tämä on jotain suvussa kulkevaa.

Saara.

Ukilta tuli tällä kertaa vastaus viivoitetulla paperilla. Äiti lähetti tiedoksi ääniviestin: vihko loppui.

Saara.

Sanoit hyvin, että suku antaa kaiken perinnöksi. Suomessa ainakin kaikki pistetään perimän piikkiin. Juo isä joi. Huutaa koska mummo oli kovaääninen. Totuus silti joka kerran päätät itse. Joskus vain on helpompi keksiä perintö-selitys, kun totuus pelottaa.

Kun palasin Lapista, luulin elämän muuttuneen: auto, huone solussa, hieman rahaa. Mutta illalla istuin sängyllä enkä tiennyt mihin itseni laittaisin. Kaverit muuttaneet pois, tehtaalla uusi mestari, kotona odottivat vain pöly ja radio.

Kerran ajoin sille talolle missä ei-tulevaisuuden mummosi asui. Seisoin vastapäisellä kadulla ja katsoin ikkunoita. Yhdessä paloi valo, toisessa ei. Jäin seisomaan kunnes jäädyin. Näin hänen lähtevän vaunujen kanssa, mies vieressä kättä tarjoamassa. Jotain juttelivat, nauroivat. Minä pullistelin puun takana kuin kakara. Katsoin kunnes katosivat kulman taakse.

Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, ettei kukaan minua pettänyt. Molemmat valitsimme vain eri polun. itselle sen myöntämiseen meni silti kymmenen vuotta.

Kirjoitit valinneesi työn naisen sijaan. Ehkä valitsit itsesi etkä työn? Ehkä nyt tärkeintä on päästä plussalle, ei kinoteatteriin. Ei hyvää eikä huonoa, pelkästään tosiasia.

Tiedätkö, mikä suomalaisessa ahdistaa? Että me harvoin sanotaan suoraan: minulle tämä asia on nyt tärkeämpää kuin sinä. Kehitellään selityksiä, ja lopulta kaikki loukkaantuu.

Kirjoitan tämän en siksi, että menisit hakemaan tyttöä takaisin. En tiedä pitäisikö. Ehkä joskus seisot toisen ikkunan alla ja huomaat, että olisi voinut vain sanoa suoremmin.

Vanha ukkisi Erkki.

Saara istui asuntolan käytävän ikkunalaudalla, puhelin lämpeni kämmenessä. Ulkona autot narskuttivat loskassa, joku poltti tupakkaa portailla. Naapurihuoneessa soi musiikki, bassot tutisuttivat seiniä.

Mietti pitkään vastausta. Muistui mieleen, kun itse seistä tökötti exän ikkunan alla, kun tämä ei enää vastannut viesteihin. Katsoi verhojen raosta valoa, ajatteli, että jospa ilmestyisi. Ei ilmestynyt.

Hän kirjoitti:

Ukki moi.

Mäkin seisoin ikkunan alla. Ja piilouduin kun näin hänen lähtevän ulos jonkun tyypin kanssa. Mäkillä reput selässä, nauraa räkättävät. Silloin tuntui, että mut pyyhittiin elämästä pois. Nyt kun luen sun viestiä, ehkä astuin siihen pois ihan itse.

Kirjoitat, että tajusit asian kymmenessä vuodessa. Toivottavasti minulla menee nopeammin.

En aio lähteä takaisin. Ehkä vaan lakkaan esittämästä, että en välitä.

Lapsenlapsesi Saara.

Seuraava viesti käsitteli jotain muuta.

Saara.

Kyselit joskus rahasta. En silloin osannut tarttua aiheeseen. Nyt yritän.

Meidän perheessä raha oli kuin säätila. Siitä ei puhuttu, paitsi kun oli todella huonosti tai äkkirikkaus. Kun isäsi oli pieni, kerran kysyi paljonko ansaitsen. Sain juuri ylimääräisiä vuoroja, joten sanoin summan markoissa. Hän pyöritteli silmiä: Oho, ootpa sä rikas. Naurahdin, että ei se mitään ole.

Meni pari vuotta, tuli irtisanomiset. Palkka puolittui. Isäsi taas kysyi paljonko saan. Sanoin luvun, johon hän: Miksi noin vähän? Etkö osaa enää töitä? Hermostuin, ärähdin ettei hän tajua mitään, että on kiittämätön. Hän vain koetti opetella, mitä rahalla tehdään.

Vasta myöhemmin tajusin, että siinä hetkessä opetin hänet olemaan kyselemättä rahasta. Kasvoi aikuiseksi niin, ettei koskaan kysynyt, vain teki seiväskeppejä ja korjasi muiden koneita. Ja minä oletin kai, että hänen olisi pitänyt tajuta, miten vaikeaa minulla oli.

En halua tehdä samaa virhettä sinulle. Siksi sanon suoraan: eläkkeeni ei ole iso, mutta lääkeet ja ruoka saan. Autoon ei enää säästetä, eikä tarvitsekaan. Säästän uusiin hammasproteeseihin, vanhatkaan ei enää pelaa.

Entä sinä siellä? Pärjäätkö? En ala tyrkyttää rahaa tai sukkia, mutta kysyn pärjäätkö syödä ja nukutko sängyssä?

Jos on vaikea kertoa tarkemmin, vastaa vaikka ihan ok, kyllä sekin riittää.

Ukki Erkki.

Saaraa kirpaisi sisällä. Mieleen iski se lapsuuden hankaluus, kun isältä ei saanut suoraa vastausta palkasta aina vitsiä tai tympeä opiskele, niin tiedät. Hänestä oli tullut aikuinen, joka koki, että rahasta kysyminen on häpeää.

Hän mietti pitkään vastausta, lopulta naputti:

Ukki moi.

En näe nälkää, eikä lattialla tarvitse nukkua. On sänky, jopa patja ei ehkä paras, mutta ihan kelvollinen. Maksan asuntolan itse, niin oli sovittu isän kanssa. Joskus myöhästyy maksu, mutta ulos ei olla heittämässä.

Ruokaan riittää, jos ei sorru heräteostoksiin. Jos rahat liian tiukalla, otan muita enemmän vuoroja ja sitten on zombina päivän. Mutta omia valintoja.

Vähän jopa nolottaa ettet halua peitellä faktoja. Olen tottunut siihen, että aikuiset ei puhu tästä.

Kiitos, että kerroit rehellisesti.

Saara.

Hetken pyöritti puhelinta, sitten lisäsi perään:

Jos joskus tarvitset jotain, mihin eläkkeet ei riitä, kerro ihan suoraan. En lupaa että pystyn heti auttamaan, mutten ainakaan tiedä, jos et sano.

Lähetti ennen kuin ehti arastella.

Ukin vastaus oli kaikkein horjuvin tähän mennessä. Kirjaimet huojuivat, rivit karkasivat.

Saara.

Luettuani viestisi jos joskus ei riitä, ensin teki mieli sanoa, ettei mitään puutu. Niin vanha, ettei muuta tarvita kuin piristeet. Sitten teki mieli vitsailla, että jos oikein hinkuan, pyydän uutta moottoripyörää.

Sitten tajusin, että olen elämäni teeskennellyt pärjääväni itse. Nyt olen vanha, joka pelkää pyytää lapsenlapselta apua kissanpantteriin.

Siksi sanon näin: jos joskus todella tarvitsen jotain mahdotonta, lupaan olla esittämättä ettei sillä ole väliä. Mutta nyt minulla on teetä, leipää, lääkkeet ja sinun viestisi. Tämä ei ole korulause, luettelen listasta.

Tiedätkö, ennen luulin meidän olevan ihan eri maailmaa. Sinä niiden sovellusten kanssa, minä radiota kuunnellen. Mutta huomaan että molemmat vältellään avun pyytämistä. Molemmat esitetään, ettei koskaan kosketa.

Kun nyt ollaan rehellisellä linjalla, avaan jotain muutakin, mistä ei ole perheessä puhuttu, enkä tiedä miten suhtaudut.

Kun isäsi syntyi, en ollut valmis. Aivan uusi työ, yhteishuone opiskelija-asuntolassa, luulin että nyt helpottaa. Sitten tuli lapsi, huutoa ja vaippoja, unettomia öitä. Yövuorosta kotiin vain huuta kuuluu. Hermostuin. Kerran lapsi ei vaiennut, heitin maitopullon seinään, pullo hajosi ja maito levisi. Mummosi itki, lapsi huusi, minä mietin, että haluan vain lähteä enkä palata.

En lähtenyt. Silti vuosia esitin, että kyse oli vain yhdestä hermonmenetyksestä. Todella olin lähellä pakoa. Jos olisin mennyt, et lukisi nyt näitä viestejä.

En tiedä, tarviiko sinun tietää tämä. Ehkä siksi, ettet luulisi, että ukki on mikään esikuva. Olen tavallinen ihminen, joka joskus halusi häipyä.

Jos haluat lakata kirjoittamasta, ymmärrän.

Ukki Erkki.

Saara luki, ja vuorotellen paleli ja hiki tuli pintaan. Ukin kuva muuttui päässä: ei enää pelkkä lämmin viltti ja piparintuoksu, vaan väsynyt mies, asuntolan nurkassa, lapsi huutamassa, maito lattialla.

Mieleen tuli viime kesän leirinohjaajakeikka, kun huusi kiukkuiselle pojalle, joka kitisi kotiin. Tarttui kiinni liian tiukasti, poika pelästyi ja itki. Saara ei saanut nukuttua koko yötä, kuvitteli olevansa tulevaisuuden kammottava vanhempi.

Hän tuijotti pitkään tyhjää viesti-ikkunaa. Sormet naputtivat: Et ole hirviö. Poisti. Kirjoitti: Silti välitän. Pyyhki senkin.

Lähetti lopulta:

Ukki moi.

En lopeta kirjoittamista. En tiedä miten pitäisi tällaisiin vastata. Meillä perheessä on vain vaitonaisia aikuisia tai sellaisia, jotka vitsailevat kaiken.

Viime kesänä leirillä oli poika, joka itki jatkuvasti. Hermostuin kerran ja huusin sille niin, että pelästyin itsekin. Yön pyörin valveilla ja mietin, että minusta ei tule ikinä isää.

Se, mitä kerroit, ei tee sinusta pahempaa. Se tekee sinusta todellisen.

En tiedä, osaanko koskaan olla yhtä rehellinen omalle lapselle, jos sellainen tulee. Mutta yritän ainakin olla esittämättä olevani aina oikeassa.

Kiitos ettet lähtenyt silloin.

Saara.

Painoi lähetä ja huomasi, että nyt hän ihan oikeasti odottaa vastausta ei vain kohteliaisuudesta, vaan siksi, että halusi.

Vastaus tuli kahden päivän päästä. Äiti ei lähettänyt kuvaa vaan ilmoitti: Hän oppi puhumaan ääniviestin, mutta pyysi ettei säikytä. Kirjoitin paperille.

Näytölle tuli uusi kuva, viivoitetun paperin kulmassa.

Saara.

Luettuani sinun viestisi mietin, että olet rohkeampi kuin minä sinun iässä. Ainakin myönnät joskus pelkääväsi. Minä esitin, että mikään ei liikuta, ja sitten hajotin tekokalusteet.

En tiedä, tuletko isäksi tai siis äidiksi hyväksi, eikä sitä kukaan tiedä etukäteen. Mutta se, että edes mietit asiaa, merkitsee paljon.

Sanoin, että olen sinulle todellinen. Se oli siistein kohteliaisuus pitkään aikaan. Tavallisesti minua on kutsuttu jääräksi, hankalaksi, koppavaksi. Mutta elävä sitä ei ole sanonut kukaan.

Kerta nyt päästiin näin syville, niin uskallanpa kysyä yhden asian, joka on hiukan nolottanut. Jos joskus kyllästyt, kerro ihmeessä, että kirjoitan harvemmin tai vain juhlapäivinä. En halua tukehduttaa sinua muisteloihin.

Ja kuule, jos joskus vaikka muuten vain huvittaisi tulla kylään, olen täällä. On yksi vapaa jakkara ja puhdas muki. Se on ihan oikeasti tarkistettu.

Ukki Erkki.

Saara hymyili ajatukselle mukista. Näki jo sielunsa silmin sen keittiön, jakkaran, verensokerimittarin pöydällä, perunapussin patterin vieressä.

Avaa kameran ja nappasi kuvan asuntolan keittiöstä: tiskiallas täynnä astioita, se kamala paistinpannu, munapakkaus, vedenkeitin, kaksi mukia yhdessä lohkeama. Ikkunalaudalla purkki täynnä haarukoita.

Lähetti kuvan ukille ja naputti viestin:

Ukki hei.

Tässä on mun keittiö. Jakkaroita kaksi, mukeja riittää. Jos joskus haluat tulla käymään muuten vain, olen täällä. No, melkein kuin kotona.

Et ole käynyt hermoille. Joskus en tiedä, mitä vastata, mutta luen kyllä aina.

Jos haluat, kerro joskus jotain muuta kuin duunista tai ruuasta. Jotain, mitä et ole kelannut kertoa kellekään ei siksi, että nolottaisi, vaan kun ei ole ollut kuulijaa.

S.

Painoi lähetä ja tajusi, etteivät he perheessä olleet aiemmin koskaan kysyneet aikuiselta mitään tällaista.

Puhelin jäi pöydälle, näyttö sammui. Munakas sihisi hellalla, huoneessa naurettiin. Saara käänti kananmunat, sammutti lieden ja istui jakkaralleen, kuvitteli ukin istuvan vastapäätä, muki kädessä tarinoimassa jo ihan livenä.

Ei tiennyt, milloin ukki oikeasti tulee tai mitä edessä on. Mutta tieto, että voi lähettää kuvan sotkuisesta keittiöstä ja kysyä mites siellä, teki kaiken helpommaksi ja vähän lämpimämmäksi.

Otti puhelimen, selasi kuvia. Katsoi ruutuvihkoa, viivavihkoa, omia lyhyitä S.:iaan. Laittoi näytön alaspäin, ettei varmasti missaa, jos tulee uusi ilmoitus.

Munakas jäähtyi, mutta sen söi loppuun, rauhassa, ikään kuin jakaisi palan jonkun toisen kanssa.

Sana rakastan ei tullut kertaakaan, mutta rivien väliin oli tullut jotakin uutta. Ja se tuntui riittävän.