Ilman neuvoja Sashan puhelimeen tuli viesti Messengerissä – valokuva ruutupaperista. Sinisellä kynällä, siistillä käsialalla, alhaalla allekirjoitus: “Isoisäsi, Kalle.” Viereen äidin lyhyt teksti: “Hän kirjoittaa nyt näin. Jos et halua, sinun ei tarvitse vastata.” Sasha selasi kuvia, suurensi rivi riviltä. ”Moi Sasu. Kirjoitan sinulle keittiöstä. Sain uuden kaverin – glukoosimittarin. Aamulla se huomauttaa, jos syön liikaa leipää. Lääkäri käski kävellä enemmän, mutta minne minä kävelisin, kun kaikki kaverit ovat jo haudassa ja sinä omassa Helsingissäsi. Niin minä kävelen muistoissani. Tänään esimerkiksi tuli mieleeni vuosi -79, kun oltiin porukalla purkamassa vaunuja ratapihalla. Palkka pieni, mutta sai välillä napattua omenalaatikon salaa. Puulaatikoita, rautakahvat. Omenat happamia, vihreitä, mutta juhla silti. Syötiin suoraan ratavallilla, istuttiin sementtisäkkien päällä. Kädet harmaat pölystä, kynsien alla likaa, hampaissa hiekkaa. Mutta silti hyvää. Totesin vaan. En aio saarnata. Sinulla oma elämä, minulla omat kokeet. Jos haluat, kerro miten siellä kelit ja tentit. Terveisin, isoisä Kalle.” Sasha hymähti. ”Glukoosimittari”, ”kokeet.” Viestin alla Messengerin aikaleima: ”Lähetetty tunti sitten.” Hän oli jo yrittänyt soittaa äidille, ei vastannut. Eli ”nyt näin”. Hän selasi keskustelua. Viimeisimmät viestit isoisältä yli vuosi sitten: lyhyitä ääniviestejä ja yksi ”miten opiskelu sujuu.” Silloin Sasha vastasi hymynaamalla ja katosi. Nyt hän tuijotti kuvaa ruutupaperista pitkään, ennen kuin aukaisi vastauskentän. ”Moi Kalle. Sää plussan puolella ja märkää. Tentit tulossa. Omenat nykyään satakakskymppiä kilo. Omenoiden kanssa täällä huonosti. Sasu.” Hetken päästä poisti ”Sasu”, kirjoitti vain ”Lapsenlapsesi Sasu.” ja lähetti. Muutaman päivän päästä äiti välitti uuden kuvan. ”Moi Sasu. Sun kirje tuli, luin kolmesti. Päätin vastata perusteellisemmin. Meilläkin sama sää, paitsi ilman sun trendikkäitä lätäköitä. Aamulla lunta, lounaalla vettä, illalla jääkuori. Meinasin jo kerran kaatua, mutta aika kai ei vielä tullut. Kun puheeksi tuli omenat. Kerronpa ekasta kunnon työpaikastani. Olin kakskymmentä, pääsin hallille hommiin. Tehtiin hissien osia. Kamala meteli, jatkuva pärinä, ilmassa pölyä. Harmaat työhaalarit, joita ei saanut puhtaiksi mitenkään. Sormet täynnä tikkuja, kynsissä koneöljyä. Mutta olin ylpeä: kulkukortti löytyy ja menen portista kuin aikuinen. Palkan sijaan parasta oli ruokatunti. Ruokalassa borssikeittoa raskaissa posliinikupeissa, ja jos ehti ajoissa, sai lisäleipää. Istuttiin jätkien kanssa hiljaa. Ei siksi ettei olisi juteltavaa, vaan koska voimia ei ollut. Lusikka painoi enemmän kuin jakoavain. Nyt varmaan istut läppärilläsi ja ajattelet että tää on kaikki historiaa. Ja minä pohdin: olinko silloin onnellinen vai enkö ehtinyt edes huomata. Mitä puuhaat tentin ohella? Oletko töissä? Vai onko teillä nykyään vaan start-upeja. Terveisin, Kalle.” Sasha luki viestin jonottaessaan kebabille. Joku huusi, joku kiisteli, kassalla mainos jytisi. Borssikeitto ja painavat lautaset tuntuivat jäävän mieleen. Hän kirjoitti vastauksen samalla, kyynärpäät tiskeissä. ”Moi Kalle. Teen keikkahommia kuriirina. Ruokaa ja välillä papereita. Ei kulkukorttia, pelkkä sovellus, joka kaatuu koko ajan. Mutta syön joskus töissäkin. En varasta vaan ei ehdi kotiin. Otan jotain halpaa, syön rappukäytävässä tai kaverin autossa. Hiljaa. En tiedä olenko onnellinen. En ehdi miettiä. Borssi työpaikkaruokalassa kuulostaa hyvältä. Terveisin Sasu.” Ajatteli lisätä start-upeista, mutta antoi olla. Kalle saa itse täyttää loput. Seuraava kirje oli yllättävän lyhyt. ”Moi Sasu. Kuriiri on kunnon ammatti. Näen sinut nyt ihan eri lailla – en enää tietokoneella istujana vaan lenkkareissa juoksijana, aina menossa. Kun kerroit työstä, kerronpa minäkin. Tein välillä rakennuksilla hommia, kun hallilla ei ollut tarpeeksi töitä. Kannettiin tiiliä viidenteen kerrokseen puisia tikkaita pitkin. Pölyä kaikkialla. Illalla otin kengät jalasta ja hiekkaa lorisi lattialle. Isoäiti suuttui, kun pilasin linoleumin. Mutta eniten jäi mieleen yksi yksityiskohta. Rakennuksella oli mies nimeltä Seppo. Aina aikaisin paikalla, istui ämpärin päällä, kuori puukolla perunaa. Pisti vanhaan kattilaan ja keitti lounaaksi. Haju leijaili koko kerroksessa. Syötiin käsin, suolaa paperipussista. Mikään ei ollut niin hyvää. Istun nyt keittiössä, katson marketin perunapussia, ja mietin ettei ne enää maistu samalta. Ehkä syy ei ole perunassa vaan iässä. Mitä syöt, kun olet väsynyt. Ei tilaamalla, vaan ihan oikeasti. Terv. Kalle” Sasu mietti vastausta pitkään. Mielessä vilahti viime talvi: 12-tunnin vuoron jälkeen osti pelmenejä yökaupasta, keitti ne asuntolan keittiössä vanhassa kattilassa, jossa joku oli aiemmin keittänyt nakkeja. Pelmenit levisivät, vesi harmaantui, mutta söi kaikki ikkunan äärellä, kun pöytää ei ollut. Kaksi päivää myöhemmin kirjoitti. ”Moi Kalle. Väsyneenä syön useimmiten munakasta. Kaksi tai kolme munaa, joskus makkaraa. Paistinpannu meillä on kamala, mutta hoitaa homman. Ei asuntolassa ole Sepkoa, mutta naapuri joka polttaa kaiken pohjaan ja kiroaa. Sä puhut paljon ruuasta. Oliko sulla silloin nälkä vai onko nyt? T. Sasu.” Heti lähetettyään kadutti viimeinen rivi. Tuntui töykeältä. Mutta liian myöhäistä perua. Vastaus tuli tavallistakin nopeammin. ”Sasu. Hyvä kysymys tuo nälkä. Silloin olin nuori ja aina nälkäinen. Eikä pelkästään keitto ja peruna. Halusin moottoripyörän, uudet kengät, oman huoneen, ettei tarvitsisi kuunnella faijan yskää. Halusin kunnioitusta. Että menisin kauppaan ilman että pitää laskea pennit taskussa. Että tytöt katsois, eivät vain kulje ohi. Nyt syön ihan tarpeeksi. Lääkäri moittii, että liikaakin. Kerron ruokajutuista kai siksi, että ne on helpompia muistaa ja koskettaa. Keiton maku on helpompi kuvata kuin häpeä. Kerronpa yhden tarinan. Ilman johtopäätöksiä. Olin 23. Silloin olin jo isoäitisi kanssa, mutta kaikki haparoivaa. Hallilla etsittiin porukkaa pohjoisen työmaan reissuun. Rahaa olisi saanut hyvin, olisi voinut ostaa oman auton. Innostuin. Kuvittelin palaavani, hankkivani Ladat, ajavani häntä ympäri kaupunkia. Mutta isoäitisi ei lähtenyt: äiti täällä sairas, työt, ystävät. Sanoi ettei siellä kestäisi pimeyttä ja kylmää. Sanoin että vetää minua alaspäin. Jos rakastat, kannatat. Sanoin rumemmin, en nyt siteeraa. Lähdin yksin. Puoli vuotta vielä kirjoiteltiin, sitten ei enää. Palasin kahden vuoden päästä, rahaa ja auto, mutta hänellä oli jo perhe. Jatkoin pitkään kertomista että hän petti. Että minä tein mukamas hänen puolestaan, mutta hän… Totuus, että valitsin vain rahan ja tekniikan, en ihmistä. Ja tein pitkään kuin se olisi ainoa oikea ratkaisu. Siinä oli minulla nälkä. Kysyt mitä tunsin. Ehkä hetken tunsin olevani tärkeä ja oikeassa. Monta vuotta esitin etten tunne mitään. Jos et halua vastata, ei ole pakko. Ymmärrän että ei aina jaksa kuunnella vanhan miehen tarinoita. Terv. Kalle.” Sasu luki useaan otteeseen. ”Häpeä” jäi mieleen kuin koukku. Etsi rivien välistä puolustelua, mutta sitä ei tarjottu. Aloitti viestin ”Kadutko”, poisti. Kirjoitti ”Entä jos olisit jäänyt,” poisti sekin. Lähetti lopulta muuta. ”Moi Kalle. Kiitos että kerroit. En oikein tiedä mitä sanoa. Meillä koko suku puhuu isoäidistä kuin vaihtoehtoja ei olisi koskaan ollutkaan. En tuomitse. Valitsin itsekin hiljattain työn sijaan ihmisen. Olin juuri saanut kuriirihommat ja sain parempia vuoroja. Olin aina töissä. Tyttöystävä sanoi että ei nähdä, että olen aina puhelimella, väsynyt ja ärtynyt. Vastasin että pian helpottaa. Sitten hän kyllästyi odottamaan. Sanoin että se on hänen ongelmansa. Rumemmin taas, mutta jätän siteeraamatta. Nyt kun tulen yhteisasuntoon klo 23 ja paistan munakkaan, mietin että taisin minäkin valita rahan ja ruoan sijaan ihmisen. Ja teeskentelen että se on oikea ratkaisu. Kai se kulkee suvussa. Sasu.” Tällä kertaa Kallen kirje oli viivapaperilla. Äiti lähetti ääniviestin: ruutupaperi loppui. ”Sasu. ”Suvussa kulkee”, sanoit hyvin. Meillä muutenkin mielellään kaikki laitetaan perimän piikkiin. Juoppo – koska ukki joi. Huutaa – koska mummo oli ankara. Todellisuudessa jokainen silti valitsee itse. Joskus vain helpompi keksiä perintö. Kun palasin pohjoisesta, ajattelin että elämä on uudessa kuosissa. Auto, huone yhteisössä, rahaa taskussa. Mutta iltaisin istuin sängyllä eikä ollut paikkaa. Kaverit eri puolella, hallille tullut uusi mestari, kotona vain pöly ja vanha radio. Menin joskus talolle, missä entinen asui. Seisoin kadun toisella puolella, katselin ikkunoihin. Yhteen syttyi valo, toinen pysyi pimeänä. Odotin kunnes tuli kylmä. Näin kun hän lähti vaunujen kanssa, vierellä mies käsi kyynärpäällä. Juttelivat, nauroivat. Piilouduin puun taakse kuin kakara. Katsoin kunnes katosivat. Silloin tajusin että minua ei petetty, vaan valitsin vain oman tien – ja hän omansa. Myönsin sen itselleni vasta vuosien päästä. Kirjoitat että valitsit työn tytön sijaan. Ehkä valitsitkin itsesi. Ehkä nyt on tärkeämpää päästä velkakierteestä kuin käydä leffassa. Ei hyvä eikä paha – vain elämä. Eniten harmittaa, ettei osata sanoa suoraan: ”minulle tämä on nyt tärkeämpää kuin sinä.” Keksitään kiertoilmaisuja ja kaikki loukkaantuu. Enkä käske sinua palaamaan hänen luo. Ehkä on parempi ettet. Ehkä joskus seisot toisen talon ikkunan alla ja tajuat, että olisi voinut sanoa suoremmin. Vanha isoisäsi Kalle.” Sasu istui solukäytävän ikkunalaudalla, puhelin kädessä lämpimänä. Kadulla autot ajoivat lammikoissa, oven suussa joku poltti. Naapurissa jytisi musiikki. Teki mieli vastata pitkään. Mieleen hiipi, kun itse seisoi exän ikkunan alla, kun tämä ei vastannut viesteihin. Katseli verhoja, valoa. Ajatteli että ehkä nyt näkyy, että hän näkee. Ei tullut ikkunaan. Kirjoitti: ”Moi Kalle. Seisoin itsekin ikkunan alla. Piilouduin, kun näin hänet jonkun toisen kanssa. Miehellä oli reppu, hänellä ostoskassi. Nauroivat. Tuntui että minut on pyyhitty pois. Nyt luen sinua ja tajuan että ehkä minä itse kävelin pois. Sinä tajusit vasta kymmenessä vuodessa. Toivon että minulta menee vähemmän. En ala palaamaan hänen luo. Ehkä vain en enää teeskele ettei tunnu miltään. Sasu.” Seuraava kirje käsitteli toista aihetta. ”Sasu. Kysyit joskus rahasta. En silloin osannut vastata, nyt yritän. Meillä perheessä raha on kuin sää. Siitä puhutaan vain jos menee tosi huonosti tai jos käy tosi hyvä tuuri. Kun isäsi oli pieni, kysyi kerran paljonko tienaan. Olin silloin tehnyt keikkaa ja oli enemmän kuin yleensä. Sanoin ylpeänä summan. Hän pyöristi silmiään: ”Oho, olet rikas.” Naurahdin että ihan hölynpölyä. Pari vuotta myöhemmin minut irtisanottiin. Palkka puolittui. Isäsi kysyi taas paljonko saan. Kerroin summan. Hän: ”Miksi noin vähän? Oletko huonompi työntekijä?” Huusin silloin. Että ei ymmärrä, että on kiittämätön. Hän vain yritti suhteuttaa lukuja. Vuosia mietin että juuri siinä hetkessä opetin hänelle ettei minun kanssani kysytä rahasta. Kasvoi, teki töitä, korjasi kaverien laitteita. Olin varma että hän tajuaa miten vaikeaa minulla on. Sinulle en halua tehdä samaa virhettä. Siksi sanon suoraan: Eläke pieni, lääkkeisiin ja ruokaan riittää. Autoon ei enää, eikä tarvitsekaan. Nyt säästän vain uusiin hampaisiin, vanhat eivät enää toimi. Miten sinä pärjäät? En siksi että lähettäisin rahaa tai sukkia – haluan vain tietää onko sinulla nälkä ja nukutko lattialla. Jos on hankala vastata, voit sanoa ”ihan ok,” ymmärrän. Kalle.” Sasu tunsi sisällään puristuksen. Ajatteli kun lapsena kysyi isältä palkkaa ja sai vitsailevia tai ärtyneitä vastauksia. Kasvoi ajatellen että rahasta ei kysytä. Kirjoitti pitkään, sitten: ”Moi Kalle. En näe nälkää, enkä nuku lattialla. Sänky on, patjakin, ei paras mutta ok. Maksa asunnosta itse, näin sovittiin isän kanssa. Joskus maksu venyy mutta en ole joutunut ulos. Ruokaan riittää jos ei osta turhaa. Jos rahat tiukilla ottaa lisää vuoroja, sitten kulkee kuin zombi. Mutta omavalinta. Nolottaa että sinä kysyt ja minä en osaa sinulta kysyä takaisin: ”onko sulla varaa.” Mutta vastasit jo itse. Olisi helpompi jos vaan laittaisit ”hyvin menee” ilman selityksiä, mutta tajuan, että olen itse tottunut siihen että aikuiset eivät kerro. Kiitos kun puhut avoimesti rahasta. Sasu.” Hetken mielijohteesta vielä yksi viesti: ”Jos joskus tarvitset jotain, mihin eläke ei riitä, sano. En lupaa että pystyn, mutta tiedän ainakin.” Ja lähetti heti, ettei ehtisi perua. Isän vastaus oli kaikista kirjavin, käsiala hyppelehti. ”Sasu. Luettuani sun viestin mietin ensin kirjoittaa että en tarvitse mitään. Että minulla on kaikki, että olen vanha ja lääkkeet riittää. Sitten meinasi tulla vitsi, että jos oikein tekee mieli, pyytäisin uutta prätkää. Mutta ajattelin, että olen koko elämäni esittänyt vahvaa miestä joka ei pyydä mitään. Lopulta jäin vanhaksi joka pelkää pyytää lapsenlapselta pikkujuttua. Sanon näin: Jos joskus oikeasti tarvitsen jotain mitä en voi saada, yritän olla teeskentelemättä. Mutta nyt kelpaa tee, leipä, lääkkeet ja sun viestit. Ei korulauseita, ihan luettelona. Oletan että ollaan erilaisia. Sinä niillä… millä ne on… appeilla, minä radion kanssa. Nyt kun kirjoitat, huomaan että meissä on sama juttu: kumpikaan ei osaa pyytää. Kumpikaan ei näytä että välittää, vaikka oikeasti välittää. Kun ollaan kerran suoraan linjalla, kerronpä vielä jotain mitä suvussa ei puhuta. Saat päättää miten suhtaudut. Kun isäsi syntyi, en ollut valmis. Uusi työpaikka, saatiin soluhuone – ajattelin että nyt helpottaa. Sitten lapsi. Itkua, vaippoja, yöt valvotaan. Tulin yövuorosta, hän huusi. Suutuin. Yhden kerran heitin tuttipullon seinään niin että se hajosi. Maito lattialle. Isoäiti itki, lapsi huusi. Mietin että haluan vaan lähteä. En silloin lähtenyt. Mutta pitkään esitin että se oli vain hermoromahdus. Oikeasti olin todella lähellä pakoa. Jos olisin lähtenyt, et lukisi näitä viestejä. En tiedä miksi sinun pitäisi tietää tämä. Ehkä että ymmärrät että isoisäsi ei ole mikään sankari tai esimerkki. Tavallinen mies, joka joskus halusi kadota. Jos et halua enää kirjoittaa, ymmärrän. Kalle.” Sasu luki vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Isoisän kuva päässä oli kuin lämmin viltti ja joulun mandariinituoksu, mutta nyt myös väsynyt mies asuntohuoneessa, lapsi huutaa, maito lattialla. Muistelee kesää työkokemuksessa lastenleirillä, kun hermostui pojalle joka inisi ja puristi tätä liian kovaa, jolloin poika säikähti ja itki. Sasu ei saanut yöllä unta – ”minusta tulee surkea isä.” Istui kauan viestipohjan äärellä. Sormet ensin: ”Et ole hirviö.” Poisti. ”Rakastan silti.” Poisti, nolostui sanasta. Lopulta: ”Moi Kalle. En lakkaa kirjoittamasta. En tiedä mitä tällaisiin kuuluu vastata. Meillä tollasista ei puhuta. Huudosta, lähtemishalusta. Meillä joko vaietaan tai vitsaillaan. Viime kesänä leirillä oli poika joka itki kotiin. Sain kerran tarpeekseni ja huusin kuin hullu. Illalla ajattelin etten kelpaa isäksi. Se mitä kerroit ei tee sinusta huonompaa. Olet vaan aidomman oloinen. En tiedä voinko joskus olla noin rehellinen omille lapsille, jos niitä tulee. Ehkä yritän edes joskus olla väittämättä että olen aina oikeassa. Kiitos ettet lähtenyt silloin. Sasu.” Lähetti ja huomasi odottavansa vastausta ensimmäistä kertaa muutenkin kuin kohteliaisuudesta. Vastaus tuli kahden päivän päästä. Tällä kertaa äiti ei lähettänyt kuvaa vaan kirjoitti: ”Osasi ääniviestin, mutta pyysi ettei säikytä. Kirjoitin ylös.” Näytölle ilmestyi uusi viivapaperin kuva. ”Sasu. Kirjettäsi lukiessani tajusin että olet jo nyt rohkeampi kuin minä nuorena. Myönnät että pelottaa. Minä nuorena vain esitin ettei mikään hetkauta ja paiskoin kalusteita. En tiedä tuletko koskaan hyväksi isäksi. Et sinäkään tiedä. Sen huomaa vasta tehdessä. Mutta jo se että mietit sellaisia, merkitsee paljon. Kirjoitit että olen sinulle elävä. Se on paras kohteliaisuus, mitä minulle on sanottu. Yleensä minusta sanotaan itsepäinen, hankala, jäärä. Eläväksi ei ole kutsuttu pitkään aikaan. Nyt kun ollaan näin pitkällä, haluaisin kysyä yhtä asiaa, mutta olen arkaillut. Nyt kysyn: Jos kyllästyt sepustuksiini, sano. Voin kirjoittaa harvemmin, vaikka vain jouluna ja juhannuksena. Haluan pitää kiinni ettet tukehdu menneisyyteeni. Vielä – jos joskus tulet muuten vain käymään, olen kotona. Minulla on vapaa jakkara ja puhdas kahvikuppi. Katsoin, se on puhdas. Terveisin, isoisä Kalle.” Sasu hymyili kohdassa kahvikupista. Näki keittiön, jakkaran, glukoosimittarin pöydällä, perunapussin patterin vieressä. Otti kuvan omasta kalustetusta yhteiskeittiöstä. Kuvassa: tiskiallas likaisine astioineen, ”kamala” pannunsa, kananmunapaketti, vedenkeitin, kaksi mukia, toisesta reuna lohjennut. Ikkunalaudalla purkki haarukoita. Lähetti kuvan isoisälle ja lisäsi tekstin. ”Moi Kalle. Tässä mun keittiö. Jakkaroita kaksi, mukeja riittää. Jos joskus tulet kylään muuten vaan, olen kotona. No, melkein kotona. Et ole kyllästyttänyt. Joskus en tiedä mitä vastata, mutta se ei tarkoita ettei kiinnostaisi. Jos haluat, voit kertoa muustakin kuin työstä tai ruuasta. Kerro jostain, mitä et koskaan ole kertonut kenellekään – ei siksi että hävettäisi, vaan ettei ole ollut ketään kelle kertoa. S.” Lähetti, ja tajusi samalla että kysyi sellaista, mitä ei ollut koskaan kysynyt yhdeltäkään suvun aikuiselta. Puhelin pöydälle, näyttö pimentyy. Hellalla sihisi munakas. Naapurihuoneessa joku nauroi. Sasu käänsi munat, sammutti hellan, istui jakkaralleen ja kuvitteli isoisänsä sen keittiön toiselle jakkaralle, kahvikuppi kädessä, kertomassa tarinaa – ei paperilla vaan ääneen. Hän ei tiennyt, tuleeko isoisä koskaan oikeasti käymään eikä mitä tulevaisuus tuo, mutta ajatus siitä että on ihminen kenelle voi lähettää kuvan omasta likaisesta keittiöstä ja kysyä ”mitä kuuluu”, tuntui rauhoittavalta ja vähän tiukalta rinnassa. Otti puhelimen, avasi keskustelun ja katseli viestilistaa. Ruutu, viivapaperi, omat lyhyet ”S.” Vastasi, ja laski puhelimen näyttö alaspäin – ettei mikään viesti menisi ohi, jos uusi ilmoitus pompahtaisi. Munakas oli kylmä mutta söi sen loppuun kaikessa rauhassa, aivan kuin olisi jakanut sen jonkun kanssa. Sanaa ”rakastan” ei viesteissä kertaakaan sanottu. Mutta rivien väliin ehti jo jäädä paljon muuta – ja juuri nyt se riitti molemmille.

Ilman ohjeita

Saara sai viestin Messengerissä valokuvan ruutupaperilapusta. Sininen muste, siisti vino käsiala, alhaalla allekirjoituksena: “Ukki, Kalevi.” Vieressä lyhyt viesti äidiltä: “Hän kirjoittaa nykyään näin. Jos et halua, ei tarvitse vastata.

Saara selasi kuvaa, zoomasi rivejä nähdäksensä lukee kunnolla.

Saara, hei.

Kirjoitan sinulle keittiöstäni. Minulla on täällä uusi ystävä verensokerimittari. Se huutaa heti aamusta, jos syön liikaa ruisleipää. Lääkäri käski kävellä enemmän, mutta missä minä täällä kävelisin, kun kaikki ystävät ovat jo Tuonelassa, ja sinä kaukana Helsingissä. Päätin lähteä kävelylle muistoihini.

Tänään vaikkapa muistui mieleen vuosi -79, kun purettiin poikaporukalla vaunukuormia asemalla. Palkkaa maksettiin markkoina, mutta sai siinä samalla napattua pari laatikollista omenia. Ne olivat puisissa laatikoissa, joissa oli rautaklipsut reunoissa. Omenat kirpeitä ja vihreitä, mutta silti juhlahetki. Syötiin niitä suoraan sorakasassa, sementtisäkkien päällä istuen. Kädet mustina, kynsien alla hiekkaa, hampaat narskui ja kaikki tiesi että hiekkaa on suussa. Silti parasta.

Miksi kerron tämän? En mistään syystä. Tuli vaan mieleen. Älä pelkää, en aio alkaa neuvoa sinua elämässä. Sinulla on omat päiväsi, minulla omat kokeeni.

Jos haluat, kerro vaikka, millainen ilma siellä on ja miten tenttikausi.

Ukki Kalevi.

Saara naurahti. “Verensokerimittari”, “kokeet”. Alhaalla Messengerin nuotti: “Lähetetty tunti sitten.” Hän oli ehtinyt jo soittaa äidille ei vastannut. Ehkä “nyt on näin”.

Hän selasi keskustelua taaksepäin. Viimeiset ukin viestit olivat vuoden takaa: lyhyitä ääniviestejä, synttärionnitteluja ja yksi “mites opiskelut”. Silloin Saara oli vastannut hymiöllä ja kadonnut.

Nyt hän katsoi pitkään valokuvaa ruutupaperista, sitten avasi vastauskentän.

Ukki, hei. Täällä plussa kolmonen ja märkää. Tentit tulossa. Omenat maksaa nykyään yhdeksän euroa kilolta. Omenahommissa siis vähän kehnosti.

Saara.

Hän mietti, poisti nimensä. Kirjoitti vain “Lapsenlapsesi Saara.” ja painoi lähetä.

Muutaman päivän päästä äiti ohjasi uutta kuvaa.

Saara, huomenta.

Sain kirjeesi, luin kolme kertaa. Ajattelin vastata vähän perusteellisemmin. Täällä sää sama kuin sinulla, paitsi ilman niitä teidän hienoja lätäköitä. Aamulla lunta, lounaaksi vettä, illaksi jääkuori. Muutaman kerran jo lähellä, etten kaatunut, mutta kai vielä ei ole aika.

Kun omenista tuli puhe, niin kerronpa ensimmäisestä ihan oikeasta työpaikastani. Olin kaksikymppinen, pääsin halliin. Tehtiin hissien osia. Jatkuvasti meteliä, pöllyä, öljyä ilmassa. Lika tarttui haalareihin että ei sitä saanut koskaan kokonaan pois. Sormet naarmuilla ja öljyssä. Mutta ylpeä olin: passi oli, kuljin portista kuin aikuiset.

Parasta ei ollut palkka, vaan ruokatauko. Ruokalassa otettiin kunnon kippoihin hernekeittoa, ja jos tuli varhain, sai lisää leipää. Istuimme kavereiden kanssa hiljaa, ei siksi ettei ollut puhuttavaa, vaan koska voimat eivät riittäneet. Lusikka painoi enemmän kuin jakoavain.

Nyt ehkä istut siellä läppärin ääressä ja mietit, että tämä on arkeologiaa. Mutta muistan ja mietin: olinko onnellinen, vai enkö ehtinyt edes pysähtyä ajattelemaan?

Mitä teet siellä muuta kuin opiskelet? Käytkö töissä? Tai ehkä nykyään vaan keksitte startuppeja.

Ukki Kalevi.

Saara luki viestin kun seisoi jonossa kebabravintolaan. Ympärillä kiroiltiin ja väiteltiin, kaiuttimista tykitti tarjoushuutoja. Hän huomasi lukevansa uudestaan kertomusta hernekeitosta ja painavista lautasista.

Hän kirjoitti vastauksen paikan päällä, nojaillen tiskin reunaan.

Ukki, moi.

Teen ruokakuriirin hommia. Kuljetan aterioita, joskus papereita. Ei ole passia, vaan sovellus joka pätkii. Syön töissäkin joskus. En varasta, mutta usein ei ehdi kotiin asti. Otan halvimman, syön rappukäytävässä tai kaverin autossa. Sekin hiljaa.

Onnellinenko? En tiedä. Ei ehdi pohdiskella.

Mutta hernekeitto ruokalassa kuulostaa silti hyvältä.

Lapsenlapsesi Saara.

Hän meinasi kirjoittaa startupeista, mutta jätti selittämättä. Antaa ukin piirtää mielikuvat mielessään.

Seuraava kirje olikin lyhyt.

Saara, terve.

Kuriirihomma sehän on ihan oikeaa työtä. Ajattelen sinut nyt ihan eri tavalla. Et koneen ääressä, vaan lenkkareissa, aina menossa jonnekin.

Kerronpa sitten, kun olin rakennuksella. Se oli välillä hallin vuorojen, kun rahat ei riittäneet. Kannettiin tiiliä viidenteen kerrokseen pitkin puutikkaita. Pöly meni silmiin, nenään, korviin. Illalla tyhjensin saappaat, ja hiekka ropisi lattialle. Mummosi sätti, että pilasin linoleumin.

Omituista, että eniten muistan yhden jutun. Työmaalla oli mies, jota kaikki sanoivat Seppo. Hän tuli aina varhain, istui ylösalaisin ämpärin päällä ja kuori perunoita vanhalla veitsellä. Keitti ne lounasaikaan vanhassa kattilassa, toi suolaa paperitötterössä. Ja kuinka hyviltä ne perunat silloin maistuivat ei mikään voita sitä.

Nyt vain katselen markettipussia, enkä usko että perunat ovat enää samoja. Ehkä ikä muuttaa maun.

Mitä itse syöt, kun olet väsynyt? Ei tilausruokaa, vaan ihan oikeasti.

Ukki Kalevi.

Saara ei vastannut heti. Mietti pitkään “ihan oikeasti” -kohtaa. Muistui mieleen pitkä yö, kun työvuoron jälkeen osti 24h Alepasta pakastepinaattikeittoa, keitti opiskelijakeittiössä vanhassa kattilassa. Keitto hajoili, vesi sameaksi, mutta hän söi kaiken seisten ikkunan äärellä, pöytää kun ei ollut.

Kahden päivän päästä hän sai sanotuksi:

Ukki, moi.

Väsyneenä teen yleensä munakasta. Kaksi, kolme kananmunaa, joskus makkaraa. Meidän paistinpannu on kamala, mutta paistaa silti. Ei täällä ole Seppoa, mutta naapuri osaa polttaa kaiken pohjaan ja kiroilee.

Kirjoitat paljon ruuasta. Oliko silloin nälkä, vai onko nyt?

Lapsenlapsesi Saara.

Heti viestin lähetettyään hän katui viimeistä lausetta. Liian suoraa. Mutta ei enää jaksanut poistaa.

Ukilta tuli vastaus tavallista nopeammin.

Saara.

Nälkä hyvä kysymys. Silloin olin nuori ja aina nälkäinen. En vain keitosta ja perunoista. Halusin moottoripyörän, uudet kengät, oman huoneen ettei tarvitsisi kuunnella isän yskää yöllä. Halusin että joku arvostaa. Että saan mennä kauppaan ja en enää laske kolikoita. Että tytöt huomaisi minut.

Nyt syön riittävästi. Lääkäri sanoo, että liikaakin. Kirjoitan ruuasta ehkä siksi, että sen voi koskettaa ja muistaa. Keiton makua helpompi kertoa kuin häpeää.

Kysyt, niin vastaan. Kerron tarinan mutta en vedä lopputuloksia, kuten toivoisit.

Olin kaksikymmentäkolme. Tapailin sinun tulevaa mummoa, vaikka kaikki oli epävarmaa. Tehtaalla etittiin tyyppiä pohjoisen vuoroon. Hyvät rahat, muutamassa vuodessa saisi kasaan auton verran. Innostuin, kuvittelin jo miten palaisin ja ostaisin Ladalla. Mutta mummosi sanoi, ettei lähde. Hänen äiti sairaana, työpaikka, ystäviä. Lupasin olla tuki, mutta sanoin kovasti että hän pitää minua vain paikoillaan. Oikeasti sanoin rumemmin, mutta jätän pois.

Lähdin yksin. Puolen vuoden päästä kirjeenvaihto lakkasi. Palasin kahden vuoden päästä rahojen ja auton kanssa. Hän oli jo naimisissa.

Monta vuotta väitin muille, että hän petti minut. Että uhrauduin hänen vuokseen. Mutta tosiasiassa valitsin rahan ja raudan, en ihmistä. Ja pitkään teeskentelin, että se oli ainoa oikea ratkaisu.

Siinä minun nälkäni.

Kysyit miltä tuntui. Silloin tunsin olevani oikeassa. Sitten vuosia vain esitin, etten tunne mitään.

Jos et halua vastata, älä vastaa. Ymmärrän, eivät ole nuorten asioita nämä.

Ukki Kalevi.

Saara luki useaan kertaan kirjeen. Sana häpeä takertui kuin koukkuun. Hän huomasi etsivänsä rivien välistä puolustuksia, mutta niitä ei ollut tarjolla.

Hän avasi uuden viestin, kirjoitti “Kadutko”, poisti. Kirjoitti “Entä jos olisit jäänyt”, poisti. Lopulta lähetti aivan muuta.

Ukki, kiitos.

Meillä on puhuttu mummosta kuin hän olisi aina ollut mummo, ilman muita vaihtoehtoja.

En tuomitse sinua. Minäkin valitsin työn ihmisen sijaan. Minulla oli tyttöystävä, aloitin juuri kuriirityöt ja sain hyviä vuoroja. Pian olin aina menossa. Tyttö sanoi ettei me nähdä, että olen aina kiinni puhelimessa. Sanoin että pitää jaksaa nyt, sitten helpottaa.

Hän väsyi odottamaan. Minä sanoin, että ei kuulu minulle. Sanoin rumemmin, mutten kerro sinulle.

Nyt kun tulen kotiin ja paistan munakkaita, mietin joskus että valitsin rahan ja ruoan jakamisen ihmisen sijasta. Ja teeskentelen, että oli pakko niin.

Ehkä tämä on meidän perheessä veressä.

Saara.

Ukilta tuli tällä kertaa kuva viivapaperista eikä ruutupaperista. Äiti selitti ääniviestillä, että vihko loppui.

Saara.

Oli hyvä tuo verissä. Meillä on tapana syyttää suvun peruja. Jos juo on ukin vika. Jos huutaa mummon ankaruutta. Todella kuitenkin valitaan itse ja pelätään myöntää se.

Pohjoisesta palattuani kuvittelin uuden elämän. Auto, huone asuntolassa, taskussa setelit. Mutta illalla istuin sängyllä, enkä tiennyt, minne olisin. Kaverit muuttaneet, työpaikalla uusi mestari, kotona vastassa vain pöly ja vanha radio.

Ajoin kerran entisen mummosi talon eteen. Katselin ikkunaa pitkään. Toisessa valot, toisessa ei. Seisoin siihen asti että jäädyin. Näin kun hän lähti lastenvaunujen kanssa, vieressä mies. Piteli käsivarresta, nauroivat. Piilouduin puun taakse kuin poika. Katsoin kunnes häipyivät.

Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, ettei kukaan minua pettänyt. Me vaan valittiin eri suunta. Tunnustin sen itselleni vasta vuosien päästä.

Kirjoitat valinneesi työn tytön sijaan. Mutta ehkä valitsit itsesi etkä työn. Ehkä nyt on tärkeämpää päästä velkojen alta kuin käydä elokuvissa. Ei se ole hyvä eikä paha, se vain on.

Tiedätkö mikä harmittaa? Että emme osaa sanoa ihmisille suoraan: nyt tämä asia on tärkeämpi kuin sinä. Aletaan pyöritellä sanoja, ja sitten kaikki loukkaantuvat.

En kirjoita tätä että juoksisit hänen perään. En edes tiedä pitäisikö. Ehkä joskus kun seisot toisen ikkunan alla, ymmärrät, että olisi voinut olla rehellisempi.

Vanha ukkisi, Kalevi.

Saara istui soluasunnon ikkunalaudalla, puhelin lämmitti kämmentä. Ulkona autot jättivät vesiuria, joku tupakoi portailla. Naapurihuoneesta jyskytti matalat bassot.

Hän mietti pitkään vastausta. Mieleen hiipi kuva, kun hän seisoi entisen tyttöystävän ikkunan alla, kun puheluihin ei enää vastattu. Katseli verhojen liikettä ja valoa, mietti että kohta hän ehkä näkee Saaran. Ei tullut.

Hän kirjoitti:

Ukki, moi.

Olen minäkin seissyt ikkunan alla. Piilotin itseni, kun näin hänen lähtevän jonkun miehen kanssa. Sillä oli reppu, hänellä ruokakassi. Naureskelivat. Silloin ajattelin että minut pyyhittiin pois. Nyt kun luen sinua, ehkä minä vain itse lähdin.

Kirjoitat, että tajusit kymmenessä vuodessa. Toivon, että minulla menee vähemmän.

En aio juosta hänen peräänsä. Ehkä vain lakkaan esittämästä, ettei tunnu miltään.

Lapsenlapsesi Saara.

Seuraava viesti käsitteli muuta.

Saara.

Kysyit joskus rahasta. En heti vastannut kun en tiennyt mistä aloittaa. Nyt yritän.

Meillä suku puhui rahasta kuin säästä. Vain jos oli hirveän huonosti tai yllättävän hyvin. Isäsi, pienenä, kysyi kerran paljonko tienaan. Olin juuri saanut lisätyötä ja sain ensimmäistä kertaa enemmän kuin yleensä. Sanoin summan, hän katsoi silmät pyöreinä: Olet rikas. Naurahdin, että turha kuvitelma.

Parin vuoden päästä minut lomautettiin ja palkka puolittui. Isäsi kysyi taas, sanoin summan ja hän ihmetteli: Miksi noin vähän? Teetkö muka huonommin töitä?. Silloin suutuin, huusin, ettei ymmärrä mitään. Oikeasti hän vain yritti ymmärtää numeroita.

Monta vuotta jälkeenpäin muistin sen keskustelun ja tajusin, että opetin hänet olemaan koskaan kysymättä minulta rahasta. Hän kasvoi ja ei koskaan kysynyt. Alkoi vain tehdä itse töitä, korjasi kenkiä, teki hanttihommia. Ja minä oletin, että hän ymmärtää, miten minulla on vaikeaa.

Sinun kanssasi en halua toistaa sitä. Sanon siis suoraan: eläkkeeni on pieni, mutta lääkkeet ja ruoka saan. Autoa en enää osta, enkä tarvitse. Nyt säästän vain uusiin hampaisiin, vanhat eivät enää kestä.

Mutta miten sinä pärjäät? Ei siksi että alkaisin siirtää euroja ja ostaa sukkia. Haluan vain tietää, ettet ole nälissäsi tai nuku lattialla.

Jos tuntuu vaikealta, voit vain kirjoittaa ihan hyvin, ymmärrän senkin.

Ukki Kalevi.

Saara tunsi jotain kiristymässä sisällä. Muistui se lapsuuden tunne, kun isältä turhaan kysyi palkasta ja sai vain kelmeän vitsin tai äreän sen näet aikanaan. Kasvoi sitten siihen, ettei rahasta puhuta.

Hän katseli viestiä pitkään ja kirjoitti sitten:

Ukki, moi.

En nuku lattialla, enkä ole nälissäni. Minulla on oma sänky, patja vähän huono, mutta kelpaa. Maksan solusta itse, niin sovittiin isän kanssa. Joskus myöhästyy maksu, mutta ei ole heitetty pihalle.

Ruokaa riittää, kunhan ei osta turhaa. Joskus kun rahat tiukilla, otan ylimääräisen vuoron ja olen hetken kävelevä zombie. Mutta se on minun valinta.

Häpeän että kysyt minulta rehellisesti, mutta en itse kehtaa sinulta. Olisi helpompi, jos vaan sanoisit minulla on kaikki ok eikä selittäisi mitään. Mutta ymmärrän, että olen vain tottunut siihen, ettei aikuiset koskaan kerro.

Kiitos että kerroit rahasta.

Saara.

Hän käänteli puhelinta käsissään, kunnes lähetti toisen viestin:

Jos joskus haluat ostaa jotakin, eikä rahat riitä, kerro. En lupaa että pystyn, mutta haluan ainakin tietää.

Ja lähetti ennen kuin ehti katua.

Ukista tuli kaikkein epätasaisin vastaus. Kirjaimet huojuivat, rivi karkasi vinoon.

Saara.

Luin että jos ei riitä. Meinasin ensin sanoa, että en mitään tarvitse. Että minulla on kaikki, että vanhana mies tarvitsee vain lääkkeet. Sitten meinasi tulla vitsi että jos oikein haluan, pyydän sinulta uutta moottoripyörää.

Mutta sitten mietin, että olen koko ikäni vain esittänyt vahvaa miestä, joka ei tarvitse mitään. Lopulta vanhana pelkään pyytää lapsenlapselta yhtään mitään.

Sanon nyt siis näin: jos joskus oikeasti tarvitsen jotakin mitä en voi saada, yritän olla esittämättä että ei sillä väliä. Mutta nyt on teetä, leipää, lääkkeet ja sinun viestit. Ei tartte juhlia, tämä oli vain lista.

Ennen luulin että ollaan aivan eri maailmoista: sinä sovelluksinesi, minä radiollani. Nyt katson sinun sanoja ja näen paljon samaa. Kumpikaan ei mielellään pyydä apua. Molemmat teeskentelee välinpitämätöntä, vaikka ei oikeasti ole.

Jos kerran ollaan näin rehellisiä, kerrotaan toinenkin asia, jota suvussa ei ääneen sanota. En tiedä miten suhtaudut.

Kun isäsi syntyi, en ollut valmis. Olin saanut uuden työpaikan, saatiin huone solusta ja kuvittelin että tämä on uusi alku. Sitten lapsi. Itku, vaipat, yöt kaikki levottomia. Itse tulin yövuorosta ja hän vaan huusi. Suutuin niin, että kerran paiskasin tuttipullon seinään, hajosi, maito levisi lattialle. Mummosi itki, lapsi itki, minä seisoin ja mietin että haluan lähteä enkä palata.

En lähtenyt. Mutta monta vuotta esitin että se oli vain hermot. Oikeasti olin lähellä karata. Jos olisin, et nyt lukisi näitä viestejä.

En tiedä tarvitseeko sinun tätä tietää. Ehkä siksi, ettet luule, että ukkisi on mikään esikuva. Olen ihan tavallinen joka joskus meinasi heittää hanskat tiskiin.

Jos tämän jälkeen et halua enää kirjoittaa, ymmärrän.

Ukki Kalevi.

Saara luki viestin ja tunsi vuorotellen kylmyyttä ja kuumuutta rinnassaan. Ukki oli ollut aina tavalla kuin lämmin viltti ja päärynämehun tuoksu jouluna nyt kuvaan tuli muitakin sävyjä. Uupunut mies soluasunnon nurkassa, lapsen itku, maito lattialla.

Hän muisti, kun viime kesänä kesätyössä leirillä huusi pojalle, joka valitti jatkuvasti ikävää. Tarttui liian lujasti olkapäästä, poika pelästyi ja alkoi itkeä. Saara valvoi koko yön ja mietti, ettei saisi koskaan itse olla isä tai äiti.

Pitkään istui tyhjän viestikentän äärellä. Sormet kirjoittivat Et ole hirviö. Poisti. Kirjoitti Rakastan sinua silti. Poisti, outoa sanoa.

Lopulta lähetti:

Ukki, moi.

En aio lopettaa kirjoittamista. En tiedä miten tällaiseen pitää vastata. Meillä ei tällaisista puhuta. Huudosta, halusta lähteä. Meillä vaietaan tai vitsaillaan.

Olin viime kesänä leirityössä. Siellä oli poika, joka itki ja halusi kotiin. Minä kerran suutuin kunnolla, huusin niin että säikähdin itseäni. Nukuin huonosti, ajattelin että minusta tulee huono vanhempi.

Se mitä kirjoitit ei tee sinusta huonompaa. Se tekee sinusta elävän.

En tiedä uskallanko koskaan yhtä rehellisesti kertoa lapselleni, jos sellainen joskus tulee. Mutta ehkä ainakin yritän olla teeskentelemättä olevani aina oikeassa.

Kiitos että jäit silloin.

Saara.

Lähetti viestin ja huomasi odottavansa ukin vastausta ei kohteliaisuutena, vaan omana asiana.

Vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Tällä kertaa äiti ei lähettänyt kuvaa, vaan viestin: Ukki oppi puheviestin, mutta pyysi ettet säikähdä. Kirjoitin puhtaaksi.

Näytölle ilmestyi uusi kuva viivapaperista.

“Saara.

Luin viestisi ja ajattelin olet jo paljon rohkeampi kuin minä sinun iässäsi. Sanot edes suoraan että pelottaa. Minä piilouduin kaiken taakse, sitten purin huonekaluja.

En tiedä tuletko sinä hyväksi äidiksi. Et tiedä itsekään. Sen näkee vain tekemällä. Mutta se että edes pohdit sitä, merkitsee paljon.

Kirjoitit, että olen elävä. Siinä paras kohteliaisuus mitä minulle on koskaan sanottu. Yleensä sanotaan jäärä, itsepäinen, vaikea. Eläväksi ei ole pitkään aikaan nimittänyt kukaan.

No kun näin pitkälle ollaan päästy, kysyn suoraan. Jos joskus kyllästyt mun juttuihin, sano. Voin kirjoittaa vähemmän, vaikka vain jouluna ja juhannuksena. On tärkeää etten tukehduta sinua menneisyydelläni.

Ja jos joskus haluat vain tulla kylään ilman syytä, minä olen kotona. Keittiön jakkara vapaana ja puhdas muki kaapissa tarkistin juuri.

Ukki Kalevi.

Saaraa hymyilytti mukista. Hän kuvitteli sitä keittiötä, jakkaraa, verensokerimittaria pöydällä, muovikassia perunoiden kanssa patterin vierellä.

Hän otti kameran, kuvasi oman solukeittiönsä. Siinä tiskiallas, se kuuluisa paistinpannu, kananmunia, vedenkeitin ja kaksi mukia toinen lohjennut. Ikkunalaudalla haarukkapurkki.

Hän lähetti sen ukille ja kirjoitti:

Ukki, moi.

Tässä mun keittiö. Jakkaroita löytyy kaksin kappalein, mukeja tarpeeksi. Jos joskus haluat tulla käymään ihan muuten vaan, minäkin olen kotona. No, melkein kotona.

Et ole kyllästyttänyt. Joskus en tiedä mitä vastata, mutta se ei tarkoita etten lukisi.

Jos haluat, voit kertoa jostain muusta kuin työstä tai ruuasta. Jostain, mitä et ikinä kertonut kellekään, mutta ei siksi että nolottaa, vaan kun ei ollut ketään kelle kertoa.

S.

Hän lähetti viestin ja tajusi että kysyi juuri jotain, mitä ei ollut koskaan yhdeltäkään aikuiselta perheessä uskaltanut kysyä.

Puhelin jäi pöydälle, näyttö pimeäksi. Hellalla sihisi hiljaa munakaspannu, seinän takana joku nauroi. Saara pyöräytti munat, sammutti lieden ja istui jakkaralleen kuvitellen, että joskus vastapäätä istuu ukki, pitää mukia käsissään ja kertoo jo ääneen, ei enää paperilla.

Hän ei tiennyt, saapuuko ukki todella koskaan eikä mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta ajatus siitä, että on yksi ihminen, jolle voi lähettää kuvan omasta sotkuisesta keittiöstä ja kysyä mitä sulle, teki sisällä tilaa ja rauhaa.

Hän vilkaisi puhelinta, selasi viestiketjun läpi ruudut, viivat, omat lyhyet S.:t. Sitten laski sen alas, näyttö alaspäin ettei vain missaisi uutta viestiä.

Munakas jäähtyi, mutta hän söi sen loppuun hitaasti, kuin jakaisi annoksen jonkun kanssa.

Sanaa rakastan ei viesteissä koskaan lukenut. Mutta rivien välissä oli jo jotakin, ja se riitti kummallekin nyt.