Ex-anoppini seuraa perhettämme
Ex-anoppini on 52-vuotias, ja hän on edesmenneen vaimoni Saara-Annin äiti.
Menin naimisiin 23-vuotiaana. Saara-Anni tuli raskaaksi vähän ennen häitämme, ja saimme tyttären, joka sai nimekseen Venla.
Kaksi vuotta myöhemmin elämä kuitenkin murtui: vaimoni sairastui vakavasti ja menehtyi nopeasti.
Jäin yksin Venlan kanssa. Päätin muuttaa Helsinkiin vanhempieni luokse. Se tuntui järkevältä: työpäiväni kestivät kymmenen tuntia, ja vanhempani pystyivät huolehtimaan Venlasta. Näin sovittiin.
Sain pian ylennyksen ja ostin oman kodin noin puolen tunnin ajomatkan päästä vanhemmiltani. Siitä lähtien Venlasta pitivät huolta välillä äitini ja isäni, välillä palkattu lastenhoitaja (painotin vanhemmilleni, että heidän tulee levätä, en tahtonut kuormittaa heitä liikaa). Nyt Venla on kahdeksan.
Yllättäen ex-anoppini päätti muuttaa Helsinkiin perässäni, koska halusi olla lähempänä ainoaa lapsenlastaan. Rehellisesti sanottuna päätös tuli puun takaa Eivät hänen motiivinsa epäselviä ole ymmärrettäviä jopa! Mutta välimatka oli ollut tuhansia kilometrejä, hän asui aiemmin Rovaniemellä.
“Noh, mikä siinä”, mietin. Vaimoni oli hänen ainoa lapsensa, ja Venla on hänen ainoa lapsenlapsensa. Tuskin haluaa jäädä yksin.
Mutta siitä lähtien, kun ex-anoppini muutti tänne, ongelmia on piisannut
Ensinnäkin hän on kotonani melkein joka päivä. Koko päivän myös silloin, kun tulen pitkältä työreissulta kotiin. Ikään kuin se ei riittäisi, hän ilmestyy paikalle myös viikonloppuisin No, “vierailu” on väärä sana, sillä hän istuu olohuoneessa aamusta iltamyöhään.
Ja hän istuu minun seurassani, vaikka Venla on koulussa. Hänen näköisensä perustelut ovat esimerkiksi:
“Jos en olisi täällä, kotisi likaantuisi mies ei osaa pitää kodista huolta.
Kukatkin nuupahtaa, hetki vielä niin ne pitää heittää pois.
Eilen kierteli voroja pihapiirissä, mutta eivät tulleet tänne, kun olin paikalla.
Älä huoli, en minä mitään rahojasi vie.
Minusta tuntuu, että hän uskoo edesmennyt tyttärensä hengen leijuvan täällä minun kanssa uudessa kodissani. Useamman kerran olen kuullut hänen juttelevan itsekseen vaikka huoneessa ei ollut ketään?
Jossain vaiheessa hermostuin ja yritin puhua hänelle, mutta tuntui, ettei järkipuhe mennyt perille. Rehellisesti sanottuna hänen jatkuva läsnäolonsa tuntui tunkeilevalta ja henkilökohtaisen tilan rikkomiselta. Hän muka kuunteli, mutta
Viime viikolla mittani tuli täyteen. Olen seurustellut jo puolitoista vuotta suomalaisen tytön, Ainin, kanssa. Tänä viikonloppuna Venla oli vanhempieni luona, ja ainutlaatuinen hetki koitti olla rauhassa Ainin kanssa täällä kotona.
Illallista, vähän elokuvia makoilimme sohvalla rauhassa. Yhtäkkiä kuului vaimea kolahdus ja risahdus eteiskäytävästä. Katsahdin säikähtäneenä ovelle, ja näin anopin hahmon seisomassa ovensuussa hän oli taas tullut sisälle kutsumatta, omilla avaimillaan, ilmoittamatta.
Ehdin juuri ajatella että taasko kukat nuupahtaa? Kun anoppi räjähtikin raivoon, alkoi syyttää minua petturuudesta ja kunnioituksen puutteesta omaa edesmenneenä vaimoani kohtaan.
En päässyt puusta pitkään kun hän jo korotti ääntään. Marssin eteiseen, sanoin suorat sanat ja otin avaimet pois:
Tähän taloon et enää ole tervetullut!
Anopilla ei ole täällä enää sukua, ja vanhempani sekä muutamat muut ovat suositelleet, että yrittäisin vielä tulla vastaan. Inhimillisyys? Ehkä joudun joustamaan niin, että joskus Venla käy hänen luonaan koska oma lapsenlapsihan hänellekin on tärkeä. Mutta meidän kotimme on jatkossa meidän linnamme sinne hänellä ei ole enää asiaa. Opettavaista onkin huomata, kuinka tärkeä on pitää omat rajat selkeinä, vaikka kyse olisi perheestä.
