Anoppini päätti, että hän muuttaisi asuntooni ja antaisi omansa tyttärelleni.
Mieheni, Tapio, varttui suuressa, äänekkäässä perheessä Alahärmän lakeuksilla. Anoppini synnytti lapsia kunnes viimeinen, hänen tyttärensä, näki päivänvalon. Outo tapa, ehkä, mutta unen maailmassa ei mikään ollut perinteistä.
Kun menin naimisiin, luulin olevani onnekas. Tapio vaikutti vastuulliselta, urhealta, vahvalta kuin vanhan puun juuri. Hän tiesi, mitä perhe tarkoittaa, mutta ei millään onnistunut katkaisemaan napanuoraa äitiinsä eikä pikkuiseen siskoonsa, Ilonaan. Anoppi ei juurikaan piitannut pojistaan, mutta tyttären hyvinvointi oli hänelle kuin Aallonmurtajan valo syysmyrskyssä.
Ilona oli vasta 10, kun kohtasimme ensi kerran sadepisaroiden tanssiessa ikkunoilla. Aluksi hän oli kuin aamu-usva Koitereen yllä: en kiinnittänyt huomiota. Mutta viiden vuoden jälkeen usva sakeni. Ilona ei tahtonut oppia koulussa, hänen jalkansa kulkivat kohti vääriä poikia, ja Tapio joutui selvittämään kaiken keskellä yötäkin Ilona saattoi soittaa ja pyytää apua, eikä Tapio koskaan kieltäytynyt.
Olin toivonut, että Ilona kasvaisi, menisi naimisiin ja tuuli veisi murheet mennessään. Mutta eipä! Kun Ilona viimein päätti avioitua, anoppi vaati veljiä auttamaan häitä varten, koska itsellään ei ollut euroakaan S-pankissa. Sulhanen oli köyhä kuin Lapin kaira kevättalvella, ja vasta-avioon astuneet päätyivät asumaan yhdessä anopin kanssa.
Ensin tuli yksi lapsi, sitten toinen… Anoppi tajusi, ettei sovussa elämisestä tullut mitään. Silloin hän löysi täydellisen ratkaisun: muuttaisi meidän luoksemme ja antaisi oman asuntonsa Ilonalle. Kunpa kaikki olisikin näin yksinkertaista! Sillä minä olin ostanut asunnon omilla rahoillani Tapio ei ollut laittanut senttiäkään yhteiseen kotiimme. Ja kuitenkin Tapio hymyili ja sanoi: Äiti auttaa sinua, kaikki kääntyy hyväksi.
Meillä on kaksio tuulisessa Helsingin Käpylässä. En aio luopua mukavuudestani, enkä halua jakaa elintilaani ventovieraan kanssa, edes olipa hän anoppini. Anopilla on silti vakaumus: olemme hänen velvollisuutensa Tapio on vanhin poika, jonka kuuluu kantaa huolta vanhemmistaan kuten polku hukkuu sammaleeseen.
Rakastan miestäni, ero ei ole vaihtoehto tässä sumuisessa unessa. Mutta kuinka saan hänet näkemään totuuden sumuverhon läpi? Miten selittäisin, että elämä anopin kanssa on kuin sauna ilman lauteita kuumaa, ahdasta, epämukavaa? Ehkä joku unien kulkija osaisi neuvoa, sillä täällä aamu ja ilta pyörivät samaa kehää kuin pilvet Järvi-Suomen yllä.
