Ei mitään, rakas äiti! Sinulla on oma kotisi, siellä sinä asut. Älä enää tule tänne ellei sinua kutsuta. Minun äitini asuu pienessä ja tunnelmallisessa kylässä joen rannalla. Tontin takana alkaa metsä, josta kerätään marjoja ja sieniä satokaudella. Lapsesta asti olen juossut tutuissa niityissä kori kädessä, nauttinut luonnosta. Menin naimisiin entisen koulukaverini kanssa; hänen vanhempansa asuvat äitiäni vastapäätä kadun toisella puolella, mutta heidän tontiltaan ei pääse joelle eikä metsään. Siksi kaupunkilomilla yövymme äitini luona. Äitini on viime aikoina muuttunut paljon, ehkä ikääntymisen tai mustasukkaisuuden vuoksi, ja lomat ovat usein muuttuneet riidoiksi. Sovun löytäminen on käynyt yhä hankalammaksi. Kun olimme muutaman kerran mieheni vanhempien luona, äiti aloitti riidan myös siellä, tällä kertaa appivanhempien kanssa pikkuseikoista. Anoppi suuttui niin kovasti, että huusi oikein kunnolla – koko kylä kuuli vanhojen kaunojen purkautuvan. Kuukauden päästä, kun rauha oli palannut, mieheni ja minä keksimme ratkaisun – rakennetaan oma talo, ettei kukaan enää pahoita mieltään, vaan voisimme tulla ja olla kotona. Tontin hankinnassa kesti kauan, mutta lopulta onnistuimme. Appivanhemmat auttoivat innolla rakentamisessa, appiukko oli jatkuvasti työmaalla. Ainoa, joka aiheutti hankaluuksia, oli äitini. Hän kävi neuvomassa, arvostelemassa jo tehtyä – ei antanut rauhaa. Niinpä rakensimme talon, ja se oli yhtä kaaosta. Vuotta myöhemmin talo oli valmis, odotimme helpotusta – turhaan! Äiti ei luopunut vierailuista, arvosteli itsekkyyttämme ja sanoi ettei nyt saa apua. Hän unohti, että mieheni oli aina hoitanut pieniä töitä hänenkin tontillaan – leikannut nurmen, korjannut kattoa jne. Eräänä päivänä äiti sanoi: – Miksi tulet enää tänne? Pysy kaupungissa, tänne tullessa kerskaat omaisuudellasi. Se oli kipinä, joka katkaisi mieheni kärsivällisyyden. Hän käveli rauhallisesti äitini luo ja sanoi: – Ei mitään, rakas äiti! Sinulla on oma kotisi? Asu siellä. Älä tule tänne ellei sinua kutsuta. Anna meille edes viikonloppurauha. Jos tarvitset apua, soita – jos tulee tulipalo, tulemme kyllä! – Mitä sinä tarkoitat? Tulipalo! Äiti ryntäsi lähes ovelle. Pidin naurun sisällä, kun katsoin, kuinka äiti vilkuili ympärilleen ja kiirehti portille. Mieheni levitti kätensä: – Anteeksi, ehkä liioittelin paloasioilla. – Ei, oikeastaan noin. Me nauroimme yhdessä, muistelimme äidin ilmettä. Sen jälkeen meidän uudessa kodissa on ollut rauha. Äiti ei käy kylässä, hän hyväksyy mieheni avun, mutta puhuu vain kyllä/ei-vastauksilla. Ehkä hänellä on vielä mielessä se tulipalo.

Ei mitään, äiti kulta! Onhan sinulla oma kotisi, siellä sinä asut. Älä tule meille enää, ellei me kutsuta sinua.

Äitini asuu pienessä ja viihtyisässä kylässä joen rannalla, jossa metsän reunat alkavat aivan tontin takaa. Sadonkorjuuaikana löytyy uskomattoman paljon marjoja ja sieniä. Lapsesta asti olen juossut tutuissa niityissä kori kädessä, nauttien luonnon rauhasta. Menin naimisiin lapsuudenystäväni kanssa, jonka vanhemmat majailevat melko lähellä äitiäni mutta kadun toisella puolella, eikä heillä ole omaa kulkua joelle tai metsään. Siksi kun palaamme Helsinkiin kaupungista, viivymme aina äitini luona.

Mutta äitini on muuttunut viime vuosina, ehkä iän vuoksi, ehkä kateudesta puolisoani kohtaan. Lomamme ovat alkaneet kärjistyä riitoihin. Sovun ylläpitäminen on ollut entistä vaikeampaa. Kun vietimme kerran aikaa mieheni vanhempien luona, äitini onnistui aloittamaan riidan silloinkin, tällä kertaa miniänsä kanssa, aivan joutavasta asiasta. Appiukkoni hermostui niin, että korotti ääntään kunnolla. Koko kylätie kuuli, kun molemmat purkivat vanhoja kaunojaan.

Kuukauden kuluttua, kun kaikki olivat rauhoittuneet, mieheni ja minä saimme loistavan idean rakennetaan oma talo, jottei kukaan enää pahoittaisi mieltään, ja meillä olisi paikka, jossa voisimme olla ihan kuin kotona.

Tontin saaminen vei aikansa, mutta lopulta kaikki järjestyi jollain keinolla. Appivanhemmat lähtivät innolla auttamaan rakentamista. Appiukko oli mukana työmaalla lähes päivittäin.

Ainoa, joka oli hankala, oli äitini. Hän saapui paikalle, neuvoi ja arvosteli kaiken jo rakennetun, eikä antanut meille rauhaa. Näin rakentaminen sujui kuin painajaisessa.

Vuoden päästä talo oli viimein valmis ja toivoimme saavamme hengähtää, mutta toisin kävi! Äiti ei suostunut jättämään vierailuja väliin, syytti meitä itsekkyydestä ja uhkaili olla auttamatta enää ollenkaan. Ei ottanut huomioon, että mieheni oli aina tehnyt kaiken pienen työn hänen tontillaan ruohonleikkuut, katon korjaukset ja muut hommat.

Eräänä päivänä äitini tokaisi:
Miksi sä tänne enää tulet? Asut omassa kaupungissasi ja kun tulet, leveilet omaisuudellasi.

Se oli viimeinen pisara mieheni maljassa. Hän astui rauhallisesti anoppinsa eteen, mutta rauhallisuudessa oli jotain, joka sai äitini vetäytymään ovelle:
Mitä sinä nyt oikein teet, vävy…?
Ei mitään, äiti kulta! Sinulla on oma koti, pidä siitä kiinni. Älä tule meille vierailemaan, ellei me pyydetä. Anna meille edes jokunen viikonloppu rauhassa. Jos apua tarvitset, soita jos tulee tulipalo, me kyllä tullaan!

Mitä ihmettä? Mikä tulipalo!

Näiden sanojen jälkeen äiti melkein juoksi ulos ovesta. Vaivoin pidättelin naurua, kun katselin häntä vilkuilemassa ympärilleen ja kiiruhtamassa portille. Mieheni, rauhoituttuaan, nosti kädet ylös:
No, anteeksi, taisin vetää vähän överiksi tulipalo-vertauksella.
Ei, kyllä juuri noin.

Nauroimme yhdessä muistaessamme äidin ilmeen. Siitä lähtien talossamme on ollut rauha. Äiti ei tule enää käymään, mieheni saa auttaa häntä, mutta juttelu rajoittuu kyllä/ei-vastauksiin. Ehkä hän yhä muistaa sen tulipalon…