1. marraskuuta
Tänään tuli jälleen mieleen se ikimuistoinen tapaus, joka sattui aivan avioliittomme alkumetreillä nuorena ja tuoreena vaimona, kun meillä ei vielä ollut omaa kotia, vaan muutimme Jukan äidin, siis anoppini, luo Helsingin Lauttasaareen. Jukka on edelleen elämäni suuri rakkaus, mutten voi sanoa samaa hänen äidistään hän ei silloinkaan antanut meille rauhaa.
Muistan vieläkin, miten synkkä ja totinen anoppi oli häissämme, aivan kuin hän olisi surullisempi kuin oli aihetta. Ajattelin silloin, että ehkä kyse oli väsymyksestä tai jonkinlaisesta sairaskohtauksesta, mutta aika pian kotiin muutettuani ymmärsin, ettei kyse ollut yhdestä päivästä.
Kun ensimmäisen kerran astuin sisään hänen asuntoonsa, oli hänen hymynsä hieman väkinäinen. Hän oli ystävällinen, mutta jopa ystävällisyyden takaa löysin piilottelevan piikittelyn pieniä huomautuksia, joiden ymmärtämiseen meni hetki. Hän puhui usein kuin olisi antamassa neuvoa omalle tyttärelleen, mutta rivien välistä huomasin nokittelun. Ajattelin pitkään, että hän vain halusi meille hyvää. Kerroin hänelle jopa riidoistamme Jukan kanssa, hölmö kun olin.
Eräs yö heräsin siihen, että anoppi tiskasi, vaikka olin jo illalla tiskannut kaiken. Kysyin, mitä hän oikein teki hän vain vastasi hurskaasti, että likaiset astiat pitää pestä. Siinä hetkessä mietin, olivatko minun tiskini muka likaiset ja minun oli pakko kyseenalaistaa hänen rehellisyytensä.
Yksin en ollut hänen tarkkailunsa kohteena. Hänen kodissaan vallitsi kirurgin tarkkuudella puhtaus, ja hän odotti samoja standardeja minulta ja Jukalta. Vaikka kuinka siivosimme, aina löytyi jotain huomautettavaa: roskanmuru matolla tai hius viemärissä.
Kerran anoppi lähti työmatkalle kahdeksi viikoksi ja antoi meille tarkat ohjeet, miten koti pysyisi kunnossa. Arvasimme heti, että saisin puhtauskoetta hänen palattuaan. Hän myös ilmoitti meille väärän paluupäivän ja suunnitteli palaavansa aiemmin, mukanaan ystävänsä näyttämään, miten huonosti hoidamme hänen kotiaan.
Onneksi ystäväni Laura, joka työskenteli samassa yrityksessä kuin anoppini, kuuli hänen aikeistaan ja varoitti minua. Raivostuin ja päätin olla valmiina. Siivosimme Jukan kanssa joka nurkan, matot tuuletettiin, lattiat kiiltelivät ja edes kissan karvoja ei löytynyt.
Kun anoppi sitten saapui odottamatta mukanaan kolme ystävätärtä ja iloinen taksikuski, he astuivat sisään asuntoon, joka loisti lähes sairaalamaisen puhtaana. Ystävätärien katseet kääntyivät anoppiin; huomasin heidän vaihtavan supattavia katseita keskenään. Pyyhin hiljaa otsaani, pistin pölynimurin paikoilleen ja sanoin: Mistähän sait mieleesi, ettei täällä pidetä puhtautta?
Anoppi oli hämillään, katsoi tiukasti jokaiseen nurkkaan muttei löytänyt mitään moitittavaa. Puristin nyrkkiäni sisäisesti ja ajattelin vain: Et löydä mitään, et varmasti löydä!
Jälkeenpäin anopista tuli hupi hänen työpaikallaan, eikä kukaan enää kuunnellut hänen valituksiaan minusta. Sain jopa sympatiaa joiltakin hänen ystävistään. Vaikka vuosia on kulunut jo seitsemäntoista, tiedän, ettei anoppi varmasti vieläkään pysty unohtamaan tuota päivää.
Tänäkin iltana mietin, että näin suomalaiseen tapaan periksi ei anneta, kun oikeudenmukaisuuden puolesta taistellaan. Onneksi minulla on edelleen Jukka rinnallani ja hyvä mieli siitä, että osasin pitää puoleni.
