Tyhjä penkki Sergei Petrovits nosti termospullon polvilleen ja tarkisti kannen – eihän vain vuoda. Kansi piti, muttei voittanut tapaa. Hän istui koulun sisäänkäynnin penkin kauimmaiselle reunalle, pois vanhempien tungoksesta ja laukuista. Takintaskussa oli pussillinen kuivaa leipää puluille, toisessa taskussa kaksin kerroin taiteltu lappu, jossa oli lapsenlapsen lukujärjestys: milloin iltapäiväkerho ja milloin musiikkiharrastus. Hän osasi kaiken ulkoa, mutta lappu rauhoitti. Vieressä istui jo tuttuun tapaan Nikolai Andreevits. Hänellä oli kädessään pieni pussi auringonkukansiemeniä, joita napsi silmää räpäyttämättä. Nikolai ei syönyt siemeniä, vaan pyöritteli niitä kämmenellään kuin laskien. Kun Sergei Petrovits lähestyi, Nikolai nyökkäsi ja siirtyi vähän, tehdäkseen tilaa. He eivät tervehtineet kovaan ääneen, kuten koulun järjestyksen varjelijoina. – Tänään niillä on matikkakoe, sanoi Nikolai katsoen toisen kerroksen ikkunoihin. – Meillä lukukoe, vastasi Sergei ja ihmetteli itsekin sanaa “meillä”. Sergei piti siitä, ettei Nikolai nauranut asialle. He olivat tutustuneet vailla juhlavuutta. Ensin pelkkää samanaikaisuutta, sitten tunnistivat toisensa takista, askelluksesta, tavasta pitää käsiä. Nikolai tuli aina kymmenen minuuttia ennen välituntia, istui samalle penkille ja katsoi ensimmäiseksi porttia, kuin tarkistaen oliko kiinni. Sergei seisoi aluksi sivummalla, kunnes kerran kyllästyi ja istui viereen. Pian penkistä tuli yhteinen. Koulunpihalla kaikki pysyi samanlaisena, ja se tuntui turvalliselta. Vahtimestari tupakoi vuoroin ulkona, vuoroin kopissa. Alaluokan opettaja kiiruhti kansio kädessään ohi, puhuen puhelimeen: “Joo, joo, sitten koulun jälkeen.” Vanhemmat kiistelivät harrastuksista ja läksyistä. Lapset vilkuttivat ikkunasta alas. Sergei huomasi odottavansa pihalla joka päivä paitsi lapsenlasta myös tuttuja toistoja. Kerran Nikolai toi toisen kupin ja laski sen Sergein termoksen viereen. – En juo itse, sanoi Nikolai puolustelevasti. – Verenpaine. – Minulle käy, totesi Sergei ja kaatoi kahteen sormeen kupin pohjalle. – Haluatteko edes haistaa? Nikolai hymyili suupielestään. – Haistaa saa. Siitä tuli rituaali: Sergei kaatoi teetä, Nikolai piteli kuppia ettei roiskuisi ja palautti tyhjän. Joskus jakoivat keksin, joskus hiljaisuuden. Sergei huomasi, ettei hiljaisuus Nikolain rinnalla painanut. Se oli kuin tauko keskustelussa, joka jatkuu. Lapsenlapsista puhuttiin varovasti kuin säästä. Nikolai kertoi, että hänen Vitjansa ei pidä liikunnasta ja etsii tekosyitä jäädäkseen luokkaan. Sergei nauroi ja sanoi, että hänen Annansa juoksee niin, että opettaja pyytää “ei juokse niin kovaa”. Jutelujen aihe laajeni. Nikolai myönsi, ettei vaimon kuoleman jälkeen kyennyt lähteä kotoa – vain koulun takia “pakko”. Sergei ei avautunut heti, mutta kotona tiskatessa tajusi haluavansa kertoa. Hän asui kahden huoneen asunnossa tyttären ja lapsenlapsen kanssa. Tytär työskenteli kirjanpidossa, tuli kotiin väsyneenä, ilmaisi asiansa lyhyesti. Lapsenlapsi oli vilkas, mutta lapsen äänekkyys ei loukannut. Sergei yritti olla avuksi, eikä tiellä. Joskus hänestä tuntui, että hänen olemassaolonsa oli kuin ylimääräinen tuoli keittiössä: ei haittaa, mutta muistuttaa ahtaudesta. Penkkillä hän ensimmäistä kertaa tunsi, että häntä odotettiin muutenkin kuin välttämättömänä. Nikolai kysyi: “Miten verenpaine?” tai “Oletko lääkärissä käynyt?” – eikä se ollut pelkkää kohteliaisuutta. Sergei vastasi rehellisesti. Kerran Nikolai toi pienen pussin lintujen ruokaa. – Pulut ovat jo oppineet, sanoi. – Katsokaa miten tulevat luo. Sergei otti pussin, ripotteli kourallisen asfaltille. Pulut ryntäsivät heti. Jalkojen rapina hiekalla toi helpotuksen: yksinkertainen teko, josta joku hyötyi. Vähitellen Sergei alkoi pitää tapaamisia ominaan: ei “sillä aikaa kun lapsenlapsi on koulussa” eikä “kun sattuu aikaa”, vaan päivän osana, jota ei voisi vain pyyhkiä pois. Hän tuli aiemmin, ehti istuutua ja nähdä Nikolain astuvan, ottavan hanskat pois, katsovan ikkunoita. Eräänä maanantaina Sergei saapui kuten aina, mutta näki tyhjän penkin. Hän pysähtyi, kuin piha olisi väärä. Penkki oli märkä yön sateen jälkeen, laudalla yksi keltainen lehti. Sergei otti nenäliinan, kuivasi reunaa ja istui. Termos viereen, leipäpussi polville. Hän katsoi vahtimestarin koppia. Vahtimestari näpräsi puhelinta, eikä huomioinut. “On myöhässä”, ajatteli Sergei. Joskus Nikolai viipyi apteekin jonossa. Sergei kaatoi teetä, otti kulauksen ja jäi odottamaan. Kun kello soi, Nikolai ei tullut. Seuraavana päivänä penkki oli taas tyhjä. Sergei ei kuivannut, istui sanomalehden päälle. Tähysi porttia, tarkkaili jokaisen tummatakkisen vanhemman miehen. Kukaan ei tullut. Kolmantena päivänä tuli viha. Ei Nikolaille, vaan selityksen puuttumiselle. “No, ei kai se niin tärkeää sitten ollut”, ajatteli, mutta heti hävetti. Ei ollut oikeus vaatia – mutta silti vaati sisällään. Nikolai käytti nappipuhelinta. Sergei oli nähnyt, miten tämä kaivoi sen ja etsi numeroa siristäen. Numero oli Sergeillä muistikirjassa, kun kerran puhuivat taksin tilaamisesta lasten urheilukilpailuun. Kotona Sergei haki muistikirjan, soitti. Kuului hälytysääni, sitten katkeava piippaus. Uudelleen. Sama juttu. Neljännen päivän Sergei lähestyi vahtimestaria. – Anteeksi, oletteko nähneet Nikolai Andreevitsin… Vitjan isoisän, joka aina istui tässä? Vahtimestari nosti katseensa kuin salasanaa odottaen: – Isoisiä täällä on monta, ei jää mieleen. – Pitkä, viikset, Sergei tajusi itsekin toiveikkuuden. – En tunne, vahtimestari jatkoi puhelintaan. Sergei kysyi naiselta, joka usein odotti portilla ja sätti opettajia läksyistä. – Tiedättekö Nikolai Andreevitsin… – En tunne ketään, tyrmäsi nainen. – Kunhan omani haen. Hän meni nuoren äidin luo, joka joskus hymyili. – Anteeksi, tiedättekö Vitjan… Poika kolmannesta luokasta. – Vitja? – nainen mietti. – Taisi olla. Hiljainen poika. Miksi? – Isoisä… ei ole tullut. Nainen nyökkäsi. – Ehkä sairastui, nyt kaikki sairastaa. Sergei palasi penkille, tunsi ahdistuksen nousevan kurkkuun asti. Yritti vakuuttaa, ettei ole hänen asiansa. Mutta kun katsoi tyhjää penkin puolikasta, hänestä tuntui että petti jotakin tärkeää, vain istumalla kuin ei tapahtuisi mitään. Kotona hän kertoi tyttärelle salaatinleikkuun lomassa. – Älä murehdi, sanoi tytär päätä nostamatta. – Ehkä on sukulaisissa käymässä. – Kyllä hän olisi sanonut, Sergei vastasi. – Mistä sinä sen tiedät, tytär huokasi. – Älä stressaa. Verenpaineesi muutenkin. Lapsenlapsi kuunteli vihkon kanssa. – Kato Kolyako? – kysyi. – Se sanoi että luen nopeammin kuin se ehtii ajatella. Sergei hymähti, hymy tuntui heti kipeältä. – Näätkö, lapsenlapsi sanoi. – Ehkä sillä on vain… tekemistä. Sergei nyökkäsi, mutta yöllä heräsi ja kuunteli tyttären puhetta viereisestä huoneesta. Tekisi mieli soittaa Nikolain numeroon, mutta pelkäsi vierasta ääntä – tai hiljentynyttä linjaa. Seuraavana päivänä hän näki Vitjan, kun odotti lapsenlasta. Poika tuli viimeisenä ulos iso reppu selässään, vierellä nelikymppinen nainen lyhyellä tukalla. Sergei ymmärsi sen olevan Vitjan äiti. Hän lähestyi hitaasti, antoi parin ottaa välimatkaa. – Anteeksi, oletteko Vitjan äiti? Nainen jännittyi. – Olen. Kuka te olette? – Olen… Me odotimme teidän isänne kanssa… Nikolai Andreevits, lasten kanssa yhdessä. Olen Sergei Petrovits. Hän ei ole tullut, huolestuttaa. Nainen katsoi tarkkaan, kuin harkiten luottamusta. – Hän on sairaalassa, sanoi lopulta. – Aivoinfarkti. Ei kovin vakavaa… jos niin voi sanoa. Osastolla nyt. Puhelin vietiin, ettei kadota. Sergei tunsi jalkojen pehmenevän. Puristi laukkuhihnaa. – Missä? – sai sanotuksi. – Kaupunginsairaalassa, Metsätieltä, vastasi nainen. – Mutta sinne ei pääse vapaasti. Ymmärrättehän. – Ymmärrän, vastasi Sergei, vaikka ei ymmärtänyt, miten yksinäisen luo ei voi päästä. – Kiitos kun kysyitte, sanoi nainen jo lämpimämmin. – Tuntuu hyvälle, että joku muistaa. Nainen vei Vitjan pysäkille. Sergei jäi portille seisomaan. Sisällä helpotusta: katoaminen sai selityksen, samalla uutta huolta, kun selitys olikin raskas. Kotona hän kertoi tyttärelle. Tytär kurtisti otsaa. – Älä mene sinne, lausui. – Kohta rekisteröivät sinut vartijaksi. Etkä sinä edes tunne häntä! Sergei kuuli pelon, ei vihaa. Pelon, että isä taas ottaa jonkun hoitaakseen ja kadottaa oman tasapainonsa. – En oikeastaan… mutten kuitenkaan. Seuraavana päivänä hän meni terveyskeskukseen, jossa joskus kävi. Tiesi siellä olevan sosiaalityöntekijän, koska ilmoitus oli seinällä. Käytävä tuoksui kloorille ja märille suojatossuille, ihmiset istuivat papereineen, joku ärisi ilmoittautumiseen. Sergei otti vuoronumeron, odotti. Nainen pöydän takana kuunteli väsynein kasvoin. – Oletteko sukulainen? – kysyi. – En, myönsi Sergei. – Silloin en voi antaa tietoja potilaasta, nainen sanoi asiallisesti. – Henkilötietojen suoja. – En pyydä diagnoosia, sanoi Sergei, ääni nousi. – Haluaisin vain lähettää… vaikka pienen viestin. Hän on yksin. Me tapasimme joka päivä… – Ymmärrän, nainen pehmeni vähän. – Viestin voitte välittää läheisten kautta. Tai osaston kautta, jos pääsette. Mutta ilman perheen lupaa ei onnistu. Sergei istui käytävän penkille ja häpesi: kuin olisi tullut kerjäämään. Ajatteli: “Siinäpä se. Olen huvittava vanhus, joka sekaantuu.” Tahtoi kääntyä kannoillaan ja sulkea itsensä kotiin, piiloutua. Mutta muistui mieleen, miten Nikolai piti kuppia, ettei Sergei roiskuttaisi teetä. Miten siirsi linnunruokaa, jos Sergei oli omansa unohtanut. Pieniä tekoja, joista päivä helpottui. Sergei tunsi, että nyt olisi hänen vuoronsa tehdä edes jotakin. Hän soitti Vitjan äidille. Numeroa ei tiennyt, mutta seuraavana päivänä pyysi koulun portilla. Nainen epäröi, mutta Sergein itsepäisyyden vuoksi lopulta kertoi. – Ilman omavaltaisuuksia, nainen totesi. – Siellä on aikataulut. Sergei soitti illalla. – Sergei Petrovits tässä. Haluaisin… lähettää pari sanaa Nikolai Andreevitsille. Voitteko auttaa? Puhelimessa oli tauko. – Hän puhuu nyt huonosti, sanoi nainen. – Mutta kuulee kyllä. Menen huomenna. Mitä kerrotaan? Sergei katsoi pöydällä olevaan vihkoon. Oli kirjoittanut etukäteen lauseita — mutta nyt ne tuntuivat vierailta. – Sanokaa että penkki on paikallaan, lausui hiljaa. – Että odotan. Että tuon teetä… kun se on sallittua. – Hyvä, nainen sanoi. – Kerrotaan. Keskustelun jälkeen Sergei istui pitkään keittiössä. Tytär tiskasi ja esitti ettei kuule. Laittoi lautasen kaappiin ja sanoi: – Isä, jos haluat, voin tulla mukaan. Kun saadaan lupa. Sergei nyökkäsi. Pääasia ei ollut mukanaolo vaan että tytär sanoi “kanssasi” eikä “miksi sinne pitäisi mennä”. Viikon päästä Vitjan äiti tuli taas koululle Sergein luo. – Hän hymyili kun kerroin penkistä, sanoi. – Viittasi kädellä… niin kuin kutsuen. Lääkäri sanoo, että kuntoutus on pitkä. Ehkä otamme kotiin. Yksin ei sovi jättää. Sergei tunsi sisimmässä kiristyksen. Tiesi, että yhteiset päivät eivät palaa ennalleen. Tuntui tyhjältä, kuin naulasta riisutulta takilta. – Voinko kirjoittaa hänelle kirjeen? – kysyi. – Voi, nainen vastasi. – Lyhyesti vain. Hänelle raskasta kuunnella pitkään. Illalla Sergei otti puhtaan paperin ja kirjoitti isoilla kirjaimilla: “Nikolai Andreevits, olen täällä. Kiitos teestä ja siemenistä. Odotan, että palaatte. Sergei Petrovits”. Mietti ja lisäsi: “Vitja on reipas.” Luki läpi, ei muuttanut mitään. Taiteili paperin kirjekuoreen, kirjoitti sukunimen minkä muisti Nicolain näyttämältä kuitilta johon kerran oli tuskastunut numerot. Seuraavana päivänä vein kirjeen koululle Vitjan äidille. Kuori oli kuiva, puhdas – Sergei piti siitä kiinni kuin jostakin hauraasta. Kun koulunkello soi ja lapset juoksivat pihalle, Sergei nousi tavalliseen tapaan. Lapsenlapsi halasi ja alkoi heti kertoa tunnista. Sergei kuunteli, mutta silmäkulmasta tarkkaili penkkiä. Se oli tyhjä, eikä tyhjyys enää vihastuttanut. Siitä oli tullut paikka, jossa jokin tärkeä oli, vaikka sitä ei juuri nyt ollut. Ennen lähtöä Sergei otti taskusta pussin leivänpaloja ja ripotteli asfaltille. Pulut lehahtivat viipymättä, kuin osasivat lasten aikataulun. Sergei katsoi niitä ja ymmärsi yhtäkkiä, että voi tulla penkille jatkossakin – ei pelkästään odottamaan, vaan ollakseen auki elämälle. – Isoisä, mihin jäit ajatuksiin? – kysyi lapsenlapsi. – Ei mitään, vastasi Sergei ja otti kädestä. – Mennään. Huomenna tullaan taas. Ja hän sanoi sen tällä kertaa itselleen – ei lupauksena toiselle, vaan päätöksenä. Ja askeleet olivat tasaisemmat sitä myöten.