Päiväkirja, 15. helmikuuta
Mieheni kasvoi onnellisessa ja rakastavassa perheessä täällä Helsingissä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun hänen isänsä, Tapio, menetti vaimonsa mieheni äidin juuri kun Tapio täytti 57 vuotta. Se oli musertava isku koko suvulle. Päätimme, että myisimme Tapion asunnon ja jakaisimme siitä saadut eurot, ja Tapio voisi tulla asumaan meille siksi aikaa, että pääsisi surunsa yli. Se tuntui järkevältä ratkaisulta silloin.
Ajattelimme, että Tapio viettäisi kanssamme ehkä puolisen vuotta, jonka jälkeen ostaisi oman pienen asuntonsa. Toisin kävi. Hän viihtyi luonamme hyvin ehkä liiankin hyvin. Hän ei osallistunut talouden kuluihin, ei ruokakassaan eikä laskuihin. Minä kokkasin, pesin hänen vaatteensa ja siivosin hänen huoneensa. Tapio kävi vain töissä. Hänellä oli kuin pieni lomaelämä omassa kodissamme.
Näin meni peräti yksitoista vuotta. Lopulta Tapio alkoi puuttua kaikkeen, antoi neuvoja kuinka milloinkin pitäisi toimia, sääti omat sääntönsä talossa saimme tarpeeksemme. Mieheni kanssa päätimme ostaa hänelle rivitaloasunnon kaupungin laidalta. Tapio on hyväkuntoinen ja reipas mies, vielä elinvoimainen ja kykenevä asumaan yksin.
Hoidimme kaiken kuntoon: hankimme hänelle oman kodin ja järjestimme kaiken tarvittavan. Tapio kuitenkin alkoi keksiä kaikenlaisia vaivoja sydänsärystä muihin kolotuksiin, yrittäen saada meidät tuntemaan syyllisyyttä. Hän selvästi halusi pysyä kanssamme hinnalla millä hyvänsä. Mutta minussa ei enää riitä voimia. Haluan vihdoin rauhoittua ja olla vain oman ydinperheeni kanssa. Olen väsynyt. Mitä minun pitäisi tehdä?
