Tänään kirjoitan päiväkirjaani hieman oudosta viikonlopusta. Sukulaisemme tulivat käymään Helsingistä, kuten olivat etukäteen ilmoittaneet. Kerroin jo viestissä heille, että meidän taloudellinen tilanteemme on vaatimaton. Eläkkeellä on hankala pärjätä, eikä poikani Matti tienaa paljoakaan emme juuri pysty järjestämään juhlia, eikä siihen ole rahaakaan. En kuitenkaan halunnut kieltäytyä heidän tulostaan.
Ovella he ilmestyivät useiden kassien kanssa. Toivat ruisleipää, juustoja, makeisia ja vähän hedelmiäkin sekä tietenkin tuliaisina lahjoja tavallinen käytäntö täälläpäin. Kiitin heitä ja laitoin lahjat syrjään, tarkoituksena antaa ne lapsenlapsilleni jouluna, jos niitä jää. Sanoin heille heti, että elämme aika niukasti emmekä voi tarjota mitään erikoista pöytään.
Lounaalla tarjosin ruisleipää, voita, pikkuleipiä ja teetä. Ilmeet pöydän ympärillä olivat vähän pettyneet, mutta kukaan ei sanonut mitään. Itselleni sillä ei ollut väliä, koska olin heitä varoittanut: tässä talossa elämme näin, sillä mitä on. Sitä mitä on, annan myös vieraille.
Illalla kokkasin nopean kasviskeiton, ruisleipää, viipaloitua kinkkua, voimakasta suomalaisjuustoa ja lisää teetä. Huomasin kyllä, että vieraat taisivat odottaa suurempaa illallista ehkä jotain lohta tai muikkuja uunissa mutta näin meidän arki menee. Heidän kasvoiltaan paistoi lievä ärtymys.
Yhtäkkiä serkkuni Sirkku kysyi, miksi en tarjoa sitä mitä he olivat tuoneet mukanaan. En heti osannut vastata. En rehellisesti ymmärtänyt oliko ruoka tarkoitettu meidän jääkaappiin vai pöytään vierailun aikana. Jos olivat halunneet syödä omat eväänsä, olisivat voineet laittaa ne jääkaappiin itse, mutta tuliaisina ne tulivat.
Sanailimme pitkään pöydässä; he eivät ymmärtäneet tapaamme eikä minulle tullut parempaa selitystä mieleen. Aamulla serkkuni perheineen keräsi tavaransa ja lähti jo ennen kahdeksaa. En tiedä eivätkä he kertoneet, missä yöpyivät seuraavaksi, enkä sitä jäänyt kaipaamaankaan.
Päivän päätteeksi jäimme kaksin Matin kanssa. Saimme syödä itseksemme heidän mukanaan tuomia piparkakkuja, maksapasteijaa, vaahtokarkkeja ja omenoita ainakin jotain hyötyä heidän visiitistään! Jotenkin siitä tuli hyvä mieli, kun vedimme villasukat jalkaan, keitimme vahvaa, mustaa teetä ja jaoimme puoliksi viimeisen pullan.
Tästä opimme, että vieraanvaraisuudessa tärkeintä on ymmärtää toista, mutta vielä tärkeämpää on pitää kiinni omista arvoista. Elämä ei aina anna kuin voileipää ja teetä pöytään, mutta jaettu arki ilman odotuksia riittää kyllä.
