Menin naimisiin viisikymppisenä. Kuvittelin löytäneeni onnen, mutta en osannut aavistaa, mitä oli tulossa
Olen yksi niistä naisista, jotka avioituivat myöhään. Valitettavasti myös tämä myöhäinen liittoni päättyi eroon.
Minua kutsuttiin aina nipottajaksi, mutta itse asiassa rakastin oppimista. Suoritin maisteritutkinnon ja päädyin kirjastonhoitajaksi. Ystäväni esitteli minut tulevalle miehelleni. Hän oli 59-vuotias, mutta ei ollut menettänyt toivoaan puolisosta. Olin yhdeksän vuotta nuorempi. Tapani upposi heti sydämeeni. Hän on sivistynyt, kohtelias mies, joka pitää runoudesta ja kirjallisuudesta. Aloimme jutella, ja muutaman kuukauden päästä hän kosi minua.
Suostuin. Olin pitkään kaivannut perhettä. Kun menimme naimisiin, muutimme minun asuntooni, koska Tapani tytär perheineen asui hänen kodissaan. Totta puhuen, en ollenkaan tiennyt, mitä oli edessä. Olin vuosia elänyt yksin, nyt moni asia oli toisin ja se ahdisti. Pöytäliinassa oli tahroja, päiväpeitto rypyssä, sukkia siellä täällä ja kaikenlaisia pieniä kummallisuuksia, jotka eivät kuuluneet suunnitelmiini Kaikki ärsytti. Tuntui kuin hän olisi hotellissa ja minä vastaisin kaikesta. Myös talousasioissa oli haasteita. Menetin malttini, kun hän yritti korjata hanaa ja onnistui vain rikkomaan sen pahemmin, ennen kuin vihdoin soitti putkimiehelle.
Sinä päivänä ymmärsin, etten halua yrittää kärsivällisesti enempää olemme aikuisia, olemme jo juurtuneet tapoihimme. Pian keskustelimme avoimesti: kävi ilmi, että Tapani oli täysin tyytyväinen kaikkeen. Olen rauhallinen ihminen, en viihdy riidoissa. Silti emme löytäneet sopua: Tapani tytär oli jo suunnitellut elämänsä isänsä asunnossa ja ajatteli hänen asuvan ikuisesti kanssani. Lopulta, kolmen kuukauden jälkeen, Tapani suostui avioeroon. Hän vaati lahjojensa palauttamista. Palautin roska-astian ja kaulakorun siinä ei ollut minulle mitään menetettävää.
Tämä kokemus sai minut miettimään, voiko yli viisikymppisenä enää rakentaa onnellista perhe-elämääEnsimmäinen ilta yksin eron jälkeen tuntui oudolta: hiljaisuus oli melkein odottanut minua kuin vanha ystävä, jonka olin unohtanut. Keitin teetä, istuin lukemaan ja katselin, kuinka illan hämy lankesi kirjahyllylleni. Tuntemieni ihmisten äänet, Tapani ja hänen sukunsa, jäivät hiljalleen taustalle. Oivalsin, että olin edelleen sama minä tarmokas, utelias, valmis uusiin tarinoihin, vaikken ollutkaan saanut satumaista loppua.
Jonain toisena hetkenä olisin ehkä surkutellut menetettyä mahdollisuutta, mutta nyt huokaisin helpotuksesta. Elämä ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se ei myöskään pysähtynyt. Avasin vanhan muistikirjani ja kirjoitin sivun kulmaan: “Ja sitten hän alkoi elää jälleen lempeästi, mutta rohkeammin kuin ennen.” Tunsin, että tämä alku oli vähintään yhtä arvokas kuin mikään hääpäivä.
Naurahdin, suljin kirjan ja nostin katseeni ikkunasta sumuiseen iltaan. Tiesin, ettei yksinäisyys ollutkaan tyhjä huone. Se oli tila, jossa sain hengittää omalla tahdillani, tehdä arjestani juuri niin kummallisen tai tavallisen kuin itse halusin. Ehkä jonain päivänä elämä rikkoo taas rutiinit ja kohtaa minut uudelleen mutta tällä kertaa olen valmis ottamaan sen vastaan omilla ehdoillani, juuri sellaisena kuin olen.
