Viime vuonna äiti teki jotain, mitä en olisi ikinä osannut odottaa hän päätti ruveta myymään meille vihanneksia omasta kasvimaastaan. Perusteluna kuulemma se, että emme käy tarpeeksi usein kylässä emmekä ole kukkineet lapio kädessä apuna, joten nyt mennään näin. Kuka maksoi vesilaskut, kasvihuoneet, istutuslaatikot ja auttoi palkkaamaan Jukan naapurista multaa kääntämään ja laudat nostamaan, oli kai unohtunut kätevästi.
Tokihan sitä saa kaupasta vihannekset, ja ihan halvalla.
Meillä ei koskaan ollut omaa mökkiä. Kasvoin kaupungissa, eikä isä varmasti tiennyt minkänäköinen peruna on ennen kuin se päätyy Prisman hyllylle. Äiti taas on maalaisjuurinen, joten hänellä on ollut jo nuoresta asti kyllästys multaisiin käsiin ja ruohonnyhtämiseen, eikä haaveillut mistään mökillä puuhailusta.
Isän eläessä meillä ei ollut tarvetta omavaraisviljelylle. Isä kantoi leivän pöytään, vaikka välillä tuntui mahdottomalta. Äiti kävi töissä joo, mutta isä kattoi pääosin laskut.
Mikään ei oikeastaan muuttunut senkään jälkeen. Kunnes minusta tuli aikuinen ja tienasin omaa rahaa, pystyin auttamaan häntä ja autoin. Asuimme silloin yhdessä, ja laskut meni puoliksi. Muutin pois vasta kun menin naimisiin pari vuotta sitten.
Viime vuonna, kun äiti jäi eläkkeelle, hän alkoi haaveilla omasta pihapalstasta ja kesämökistä ikävä lapsuuden muistoihin isoäidin kasvimaalla kaihersi. Hän nosti säästöt tililtä ja löysi itselleen mökin ei mikään luxus, mutta äidille mieluinen ja sehän se tärkeintä on.
Tietenkin minä ja mieheni saimme taas laittaa rahaa peliin, että mökkiä ja maata saatiin vähän siistimmäksi. Meillä meni hyvin, eikä ollut ongelma laittaa euroja lasitetulle verannalle ja vesijohdolle. Palatsiin ei varaa olisi ollutkaan, mutta perussiisti saatiin.
Mutta jyrkkä ei tuli heti työleirille lähtemiselle. Ei kiinnostanut viikonloppuna ajella keskelle metsää kitkemään sarkaa, kun voi nukkua pitkään, mennä Isteniemen lämpimään uimalaan kaverien kanssa tai ottaa rauhassa kahvit parvekkeella. Me ollaan kaupunkilaisia, ei mitään multa-allergisia.
Tämän “kiittämättömyyden” takia saatiinkin äidiltä monia napakoita palautteita, mutta ne unohtuivat aina seuraavan raha-avustuksen kohdalla. Ne avustukset eivät muuten olleet ihan harvinaista herkkua. Sitten piti rakentaa kasvihuone, halusi äiti lavakaulukset, piti juurruttaa jotain pensaita, lapioida mutaa me maksettiin, äiti ei tehnyt juuri muuta kuin kertoi, minkä kokoista soraa pitää tuoda.
Ollaan maksettu äidin taksikyyditkin, kun torilta tuli kolme koria kukkia ja äiti ei todellakaan jaksanut niitä vetää junassa polkua pitkin mökille.
Välillä äiti raportoi viestillä, miten kaunista kaikki on liitteenä kuvia värikkäistä tomaateista ja avomaankurkuista. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa koko homma. Niin jatkui, kunnes äiti kerran lähettää kuvan mansikoista.
Ne oli sellaisia oikein isoja ja punaisia, tuli suorastaan lapsuuden maku suuhun. Pyysin äitiä laittamaan niitä oman rasian valmiiksi, lupasin hakea töiden jälkeen. En tullut ajatelleeksi, että äiti lähettää vielä perään kuvan eri kokoisista rasioista ja hinnaston että mitä maksaa paljonko.
Luin viestin kahdesti, luulin että nyt meni jotakin väärin. Soitin perään ja varmistin: siis haluatko ihan oikeasti MYYDÄ mulle mansikat?
Niin, kyllä! Tiedätkö paljonko tätä vaivaa on ollut? Ei näitä täältä saatu ilmaiseksi, kun te pari laiskiaista ette ole laittaneet käsiäkään multaan. “Joka ei tee töitä, älköön syökökään”, sanoi äiti.
Muistutin, että ollaan kuitenkin maksettu kasvihuoneet ja vesijohdot ja laatikot ja multakuormat. Tähän äiti närkästyi, että miten minun “oma tyttäreni” voi tulla muistuttamaan rahasta ja avusta!
No ei sitten. En aio ostaa omalta äidiltäni syötävää periaatteesta. Myyköön marjat vaikka naapurin Marjalle. Me käydään miehen kanssa Hakaniemen torilla ja haetaan kurkut sieltä. Äiti koitti vielä kaupata avomaankurkkuja ja kesäkurpitsoja, mutta ei mennyt enää kaupaksi.
Mökin pihaan en jalallani enää astu, vaikka pyytäisi. Maksetaan kyllä vesilasku ja lääkkeet, jos tarvitsee, mutta lapiohommiin eikä satoihin euroihin mansikoista en enää suostu!
