Päiväkukko lauloikin yliaikaa — Ei ole todellista! — Sanni puuskahti. — Jussi, tuu tänne. Heti! Mies, joka oli juuri potkaissut lenkkarinsa eteiseen, kurkkasi oviaukosta, avaten samalla kauluksensa nappia. — Mitä taas, Sanni? Mä tulin vasta töistä, päätä särkee ihan kamalasti… — Mitä taas?! — Sanni osoitti ammeen reunaa. — Katso nyt tarkkaan. Missä on minun shampoopesu? Missä se kallis hiusnaamio, jonka ostin eilen? Jussi siristeli silmiään likinäköisesti, tuijottaen suoraa riviä purkkeja. Reunalla komeili litran pullo tervashampoota, joku “Takiaisvoide” ja painava ruskea lasipurkki, jossa oli kreemiä. — Äh… Äiti toi omat purkkinsa. On sille varmaan helpompaa, kun kaikki on käden ulottuvilla… — Jussi mutisi ja vältteli vaimonsa katsetta. — Helpompaa? Jussi, eihän se asu täällä! Katso nyt tänne alas. Sanni kyykistyi ja veti ammeen alta muovisen pesuvadin. Siellä lojui hänen kalliit ranskalaiset purkkinsa, mukana myös pesusieni ja sheiveri. — Eli siis, Jussi? Äitisi kasasi minun kamani tuohon likavatiin ja levitti omansa esille! Se päätti, että minun tavaroiden paikka on lattiarätin vieressä, mutta sen “Takiaispullo” saa herrapaikan kylppäristä! Jussi huokaisi raskaasti. — Sanni, älä hermostu. Äiti voi nyt aika huonosti, sä tiedät. Mä siirrän purkit takaisin ja mennään syömään? Äiti teki muuten kaalikasviskääryleitä. — En syö sen kaalikasviskääryleitä, — ratkaisi Sanni. — Ja miksi se ylipäätään roikkuu täällä jatkuvasti? Miksi se käyttäytyy kuin emäntä minun kodissani, Jussi?! Tuntuu kuin olisin täällä vuokralainen, jolle suvaitaan antaa vessan avain. Sanni, tönäistyään miehensä, singahti ulos huoneesta ja Jussi potkaisi hiljaa vaimon pesuvatiin piilotetut tavarat takaisin ammeen alle. Asuntopulma, joka on pilannut miljoonien elämän, ei edes koskettanut Sannia ja Jussia. Jussilla oli oma tilava yksiö uudessa talossa, isoisältä peritty isän puolelta. Sanni taas sai mummonsa perinnöksi pienen sievän kaksion. Häiden jälkeen he päättivät asettua asumaan Jussin yksiöön — siellä oli uudet pinnat ja ilmastointi, kun taas Sannin kaksion he vuokrasivat kunnolliselle perheelle. Välejä Jussin vanhempiin hoidettiin aselevon varassa, joka välillä taipui ystävälliseksi sympatianhäiveeksi. Svetlana Annikki ja hänen mies, aina hiljainen ja sivistynyt Viktor Petteri, asuivat toisella puolella kaupunkia. Kerran viikossa juotiin teen kanssa kuivakakkua ja vaihdettiin tavanomaiset kuulumiset töistä ja voinnista kohteliaiden hymyjen saattelemana. — Oi Sanni, sä olet laihtunut, — totesi Svetlana Annikki tarjoten lisää kakkua. — Jussikka, etkö sä ruoki vaimoasi ollenkaan? — Äiti, me käydään salilla, — Jussi sivuutti nopeasti aiheen. Eikä sen enempää. Ei yllätysvierailuja eikä ohjeita kodin askareisiin. Sanni jopa kehui kavereilleen: — Mulla kävi mieletön tuuri anopin kanssa. Ihan huippunainen, ei koskaan tunge elämääni eikä komentele. Kaikki romahti eräänä harmaana tiistaina, kun Viktor Petteri, 32 vuoden avioliiton jälkeen, pakkasi laukun, jätti keittiön pöydälle lapun: “Lähdin merelle, älä etsi!” — blokaten kaikki yhteystiedot ja katosi. Selvisi, että “ikäkriisi” ei ollutkaan pelkkä sanonta, vaan sillä oli nuorekas kasvo: kylpylän vastaanottovirkailija, johon pari oli tutustunut kesämatkoillaan kolme viime vuotta. Kuusikymppisen Svetlana Annikin maailma romahti. Sekaantuivat kyyneleet, yölliset soitot ja loputtomat tapahtumanpyörittelyt: — Miten se saattoi? Miksi? Sanni, miten näin voi käydä?! Sanni oli aluksi aidosti pahoillaan. Hän koetti parhaansa lohduttaa anoppia, toi rauhoittavia ja nyökkäili kohteliaasti, kun tämä sadatteli “vanhaa elämäntapayrjöä”. Mutta kärsivällisyys loppui nopeasti — anopin alati jatkuva valitus alkoi ärsyttää. — Jussi, se soitti viisi kertaa aamulla, — Sanni sanoi eräänä aamuna. — Pyysi tulemaan vaihtamaan eteisen lamppua. Ymmärrän toki, mutta… Milloin tämä loppuu? Mies meni heti kasaan: — Sillä on yksinäistä, Sanni. Sehän on aina ollut miehen selän takana, ja nyt faija vielä… Älä loukkaannu, pliis… — Lampun voi vaihtaa itse tai tilata vartin remonttimiehen. Mutta sille kelpaa vain sinä. Tai sitten minä. Tarviiko meidän venyä? Pian alkoivat yökyläilyt — mies alkoi viettää öitä äitinsä luona. — Sanni, äiti pelkää nukkua yksin, — Jussi sanoi vaivautuneena. — Väittää että hiljaisuus kirskuu korvissa. Mä jään sinne muutamaksi yöksi, ok? — Muutamaksi yöksi? — Sanni kurtisti kulmiaan. — Jussi, mehän juuri mentiin naimisiin ja nyt jo olet puolet viikosta poissa! En halua nukkua yksin. — Sanni, tää on vaan väliaikaista. Kyllä se kohta helpottaa. “Väliaikaista” kesti kuukauden. Svetlana Annikki vaati, että poika olisi arki-illat ja yöt hänen seuranaan. Hän teeskenteli verenpainetta, paniikkikohtauksia ja järjesteli itse hajonnut viemäreitä. Sanni katsoi, miten mies väsyi kahden kodin loukussa ja teki sen virheen, jota katui joka päivä. *** Sanni päätti puhua suoraan anopilleen. — Kuulkaas, Svetlana Annikki, — hän sanoi sunnuntailounaalla. — Jos kerran neljän seinän sisällä ahdistaa, tulkaa meidän luokse päiviksi? Jussi on töissä, minä etätyönä. Voitte olla täällä keskustassa, käydä puistossa, istua meillä. Illan tullen Jussi vie teidät kotiin. Svetlana Annikki katsoi minua merkitsevästi. — Oikein hyvä ajatus, Sanni… Oletpa fiksu. Totta, miksi homehtuisin siellä yksinäni? Sanni odotti paria käyntiä viikossa, ehkä myöhäisempää tuloa, lähtöä ennen Jussin kotiintuloa… Mutta Svetlana Annikilla oli oma näkemyksensä — hän ilmestyi ovelle jo seitsemältä aamulla. — Kuka siellä? — Jussi mumisi unenpöpperössä ovenkelloon. Hän meni avaamaan. — Minä! — kaikui iloisen anopin ääni ovipuhelimessa. — Toimme teille tuoretta rahkaa! Sanni veti peiton korviin. — Mitä ihmettä… — sihisi hän. — Jussi, seitsemän aamulla! Mistä se muka tähän aikaan rahkan saa?! — Äiti on aamuihminen, — Jussi jo kiskoi housuja jalkaan. — Nuku sä vielä, mä avaan. Tästä alkoi arkihelvetti. Svetlana Annikki ei vain tullut — hän eli kodissamme koko työpäivän. Kun Sanni yritti tehdä töitä läppärillä, alkoi heti kuulua: — Sanni, mikset ole pyyhkinyt pölyjä televisiosta? Tässä olisi rätti, minä voin hoitaa. — Svetlana Annikki, minulla on palaveri viiden minuutin päästä! — Voi höpsö, mitä palaveria — katsot vaan kuvia. Ja muuten, kultaseni, Jussikan paitoja ei silitetä noin. Prässit pitää olla kuin partaveitsi. Näytän samalla kun odotat “asiakkaitasi”. Kaikki otettiin arvosteluun. Miten vihannekset pilkotaan: “Jussi tykkää suikaleista, sulla taas on palat kuin lähikoulun keitossa.” Miten peti pedataan: “Peiton pitää ylettyä lattiaan asti, sulla riippuu puoliväliin.” Kylppärin tuoksu: “Kylpyhuoneessa pitäisi tuoksua raikkaalta, täällä haisee tunkkaiselta.” — Sanni, älä pahastu, — anoppi kurkisti kattilaan. — Mutta tämä soppa on liian suolainen. Jussikka on totutettu dieettiin, on ollut vatsa herkkä pienestä pitäen, etkö tiennyt? Sinä vielä tapat sen ruoallasi. Anna mä teen uuden. — Soppa on hyvää, — Sanni puristi nyrkkiään. — Jussi piti siitä, otti kaksi lautasellista! — Hän on vain liian kohtelias. Ei tahdo sinua loukata. Siksi syö parka. Lounaaseen mennessä Sanni oli yleensä hermoromahduksen partaalla. Hän karkasi kahvilaan, istui siellä tuntikaupalla, välttääkseen anopin moittelevan äänen. Palatessa suututti vielä enemmän. Ensin keittiöön ilmestyi anopin “lempparimuki” — valtava koristeellinen kuppi, jossa luki “Maailman paras äiti”. Sitten eteisen naulaan ilmestyi hänen sadetakkinsa ja viikossa vaatekaappiin tyhjeni hylly hänen “vaihtareitaan” ja pari aamutakkia varten. — Miksi teillä on täällä aamutakit? — Sanni kysyi, kun löysi pinkin froteehirvityksen omien silkkinegligeidensä viereltä. — No kun, kultaseni, olen täällä koko päivän. Väsyttää, haluaa vaihtaa viihtyisään kotiasuun. Mehän ollaan yhtä perhettä nyt, älä nyt tuollaista naamaa vedä. Jussin kommentti kaikkiin Sannin valituksiin oli aina sama: — Sanni, ole iso ihminen. Sillä on hätä. Se tarvitsee tunteen, että sitä tarvitaan. Et kai yhtä hyllyä kaipaa? — Ei hyllystä ole kiinni, Jussi! Sun äiti alkaa syrjäyttää mut omasta kodistani! — Älä liioittele. Äiti auttaa — tekee ruokaa, siivoaa. Ethän sä edes tykkää silittää. — Mieluummin kuljen ryppyisissä kuin anopin silittämissä vaatteissa! — Sanni ärähti. Mies ei kuullut häntä. *** Purkkijärjestys kylppärissä oli viimeinen niitti. — Jussi, tule syömään, — huuteli Svetlana Annikki. — Kaalikääryleet jäähtyy! Sanni, teille laitoin vähemmän pippurista, tiedän, ettet tykkää tulisesta. Sanni kiiruhti keittiöön, jossa anoppi asetteli astioita isännän elkein. — Svetlana Annikki, — hän kysyi liioitellun rauhallisesti. — Miksi piilotitte minun kylppäritarvikkeet? Anoppi ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Hän laski haarukan Jussin lautasen viereen ja hymyili. — Ai ne purkit? Nehän oli melkein tyhjiä, veivät vaan tilaa. Ja niissä oli niin voimakas tuoksu, että päätä särki. Laitoin omat, hyväksi todetut. Sinun vein alas, etteivät olisi tiellä. Ethän pahastunut? Siellä nyt ois muutenkin saanut jo vähän siivota. — Minä pahastuin, — Sanni astui pöydän viereen. — Tämä on minun kylpyhuoneeni. Minun tavarani. Minun kotini! — No mutta miten niin sinun, kultaseni? — anoppi huokaisi näyttävästi. — Talohan on Jussikan. Sä olet toki emäntä, mutta kuitenkin… Aviomiehen äitiä pitää kunnioittaa. Jussi, joka seisoi ovella, kalpeni. — Äiti, ei tuollaista voi sanoa… Sannillakin on oma asunto, me vaan asutaan tässä… — Eihän se mitään ole, — anoppi viittasi kädellään. — Mummolan vanha koppi. Jussi, tule syömään. Kato, vaimosi on taas huonolla tuulella, ei ole varmaan syönyt tarpeeksi. Sanni katsoi miestä. Hän odotti. Odottti, että tämä sanoisi: “Äiti, stop. Rajat nyt. Ota kamasi ja mene kotiisi.” Jussi oli hetken hiljaa, katsoi äitiään ja vaimoaan, ja sitten… istahti pöytään. — Sanni, tule syömään, jutellaan rauhassa. Äiti, ei ollut hyvä idea siirtää tavaroita… — No niin! — riemuitsi anoppi. — Poika ymmärtää. Mutta Sanni, sinä olet niin vihainen. Ei saa olla niin omistushaluinen. Perheessä kaikki on yhteistä. Sannilta paloi lopullisesti pinna. — Ai kaikki on yhteistä? — hän kysyi. — Hyvä on. Hän kääntyi ympäri ja poistui keittiöstä. Jussi riensi perään, mutta Sanni ei enää kuunnellut. Hän pakkasi tavarat parissakymmenessä minuutissa matkalaukkuihin. Kylppärin purkkeja hän ei ottanut — päätti ostaa uudet. Hän lähti kahden äänen säestyksellä: mies vonkui anteeksi, anoppi manasi, ohessa piikitteli. *** Sanni ei aikonut palata miehensä luo — hän haki eroa melkein heti karkumatkan jälkeen. Mies, vielä laillisesti aviomies, soittelee päivittäin ja pyytää palaamaan, anoppi puolestaan kantaa omia tavaroitaan poikansa yksiöön. Sannin mielestä juuri siihen anoppi alunperinkin tähtäsi.