No niin, miksi siinä oven edessä seisot? Aukaise jo portti, teillä on vieraita oven takana! anopin kirkas ja napakka ääni peitti alleen jopa naapurin nurmikonleikkurin pärinän. Me tullaan tänne kylään, kyllä kelpaisi iloinen vastaanotto eikä tämmöinen bunkkeri!
Maarit pysähtyi keskelle mansikkapenkkiä, pyyhkäisi selkänsä kautta hikeä otsalta. Multaiset hanskat jättivät tummaa raitaa kasvoille, mutta se oli nyt toissijainen murhe. Hän oikaisi itsensä hitaasti ja tunsi, kuinka selkä vihloi ilkeästi. Katse harhaili korkeaan, harmaaseen lauta-aitaan.
Tätä visiittiä ei todellakaan oltu suunniteltu. Ei missään muodossa.
Maarit vilkaisi miestään. Jukka seisoi liiterin edessä vasara kädessä ja näytti yhtä hämmentyneeltä. Hän kohautti olkiaan ja huulten liikkeistä Maarit luki: En kutsunut.
Jukkis! nyt anopin ääni oli jo melkein loukkaantunut. Nukutko siellä, vai mitä? Äiti on paikalla, sisko on mukana ja te vaan piilossa!
Maarit huokaisi syvään, nykäisi hanskat käsistään ja heitti ne ämpäriin. Siinä menivät suunnitelmat viettää tehokas viikonloppu raskaissa pihatöissä rakkaalla mökillä. Hän nyökkäsi Jukalle: Avaa vaan, tässä sitä ollaan.
Portti aukesi ja pihaan lipui kiiltävä hopeinen farmariauto. Sieltä tupsahtivat kuin maihinnousujoukot ekana Jukan äiti, Liisa isokokoinen, iloinen ja todella räiskyvä kukkamekko sekä hattu, jonka lierit varjostivat puoli pihaa, sitten sisko, Sini, valkoisissa shortseissa ja topissa, upouusi kynsienlakkaus esittelyssä. Peränpitäjänä tepasteli Sinin mies, Matti, joka venytteli laiskasti ja siristeli silmiään auringossa.
Peräkontti aukesi ja esiin nostettiin kassit täynnä grillihiiliä, laatikko lappilaista olutta ja vakuumimarinoidut lihat. Härregud.
Huh mikä helle! Liisa viuhkoi itseään hatullaan. Maarit, mitä varten olet noin likainen? Tultiin yllätysvierailulle! Soitin Jukalle, mutta ei vastannut, niinpä päätettiin ilmestyä. Sää suosii, grillataan, nautitaan auringosta. Onhan täällä se järvikin ihan vieressä?
Maarit tuijotti tätä elämänjuhlaa suu tiukkana viivana. Vähän alkoi ärsyttää. Tämä mökki oli tullut hänelle mummolta, ja se oli hänen ikioma voimapaikkansa, jokainen neliö tuttu ja rakas. Kolme vuotta hän oli laittanut kaikki vapaahetket ja rahat tähän. Jukka auttoi, mutta lähinnä velvollisuudesta. Sukulaiset puolestaan tulivat aina, kun kaikki jo kukoisti, marjoja syömään ja köllöttelemään riippukeinussa.
Hei vaan, Liisa, Maarit pakotti äänensä neutraaliksi No jopas yllätys. Meillä täällä tehdään töitä tänään.
Työt eivät karkaa! hohotti Matti, nostaen olutlaatikkoa. Lomalla pitää ottaa rennosti. Jukkis, haepa grilli, aletaan ottaa rennosti!
Sini jo kiersi pihaa tutkivasti.
Maarit, missä teillä aurinkotuolit? Haluan ottaa aurinkoa. Ai ja saako täältä vadelmia?
Niitä saa odottaa, ovat vielä raakoja. Tuolit on tuolla liiterissä, pölyssä, Maarit vastasi lyhyesti.
No Jukka hakee ja puhdistaa! määräsi Liisa ja marssi kohti terassia. Maarit, menehän pesulle, onko se nyt emännälle sopivaa näyttää ihan rengiltä. Tee pöytään tarjoilut, meillä tuli nälkä matkalla. Pilko salaattia, kurkut ja yrtit, miehet hoitaa lihan.
Liisa pöllytti itselleen parhaimman rottinkituolin siltä terassilta, jonka Maarit oli hankkinut iltalukemisiin. Katse kierteli pihaa.
Tuo nurtsi tuolla aidan vieressä on villiintynyt, hän totesi. No, Jukka saa sen nurmettua myöhemmin.
Maarit katsoi miestä, joka ei uskaltanut nostaa katsettaan. Tiesi, että nämä vapaat olivat suunniteltu minuutintarkasti: piti kaivaa peräpenkki uusille perunoille, maalata aita ja purkaa kasaan romahtanut kasvihuone. Myöhemmin illasta oli tulossa kuorma kompostimultaa. Mutta nyt odotettiin emäntää passiksi keittiöön ja sukulaisille koko viikonlopun resorttia keittiön ja pihan antimissa.
Jotakin naksahti päässä. Tyynesti ja hieman kylmänä.
Jukka, hän viittoi tuu tänne hetkeksi.
He kävelivät yhdessä kaivolle.
Tiesitsä, että ne tulee tänään? Maarit kysyi hiljaa.
En! Ihan rehellisesti, Maarit, en. Äiti kyseli aamulla missä mennään, sanoin että mökillä, muttei maininnut mitään tulosta! Me ei voida näyttää ovea nyt, eihän? Voidaanhan me kestää, paistetaan makkarat ja…
Kestää? Maarit naurahti kuivasti. Viime viikonloppuna ei päästy mökille, kun äitisi halusi ostoksille. Edellisellä kerralla Sinin synttärit. Nyt on kasvukausi! Jos nämä hommat jää tekemättä, taimet kärsii ja aita lahoaa ennen syksyä.
No Mutta Maarit…
Ei mitään muttaja. Tämä on minun mökki. Ja nyt mennään minun säännöillä. Jos haluavat täällä syödä, niin ensin vähän työleiriä. Terve sielu terveessä ruumiissa.
Maarit harppoi päättäväisenä liiteriin, rämäkkä metallin kalske hiljensi seurueen terassilla. Hetken päästä hän palasi ja kippasi pihaan kolme lapiota, haravan, kuokan ja maalipurkin.
Nytpä kuulkaas, rakkaat vieraat, äänessä sointui teräs kun kerran tulitte ilmoittamatta, tehdään tämä yhteiseksi talkoopäiväksi. Täällä ei laiskotella jos haluaa syödä!
Talkoopäivä? Sini nosti varpaansa lapiosta irti inhon sävyllä. Tuo on vitsi, eikö? Mä tulin lomailemaan!
En ole palkattu ohjelmaemäntä tai kokki, Maarit sanoi napakasti. Minä suunnittelin pihatöitä. Halutteko jäädä, niin auttakaa! Kuka ei tee, ei syö. Vanhaa suomalaista viisautta.
Liisa, jolla oli jo omena hampaissa (pöydältä, ilman kysymistä), hämmentyi hetkeksi.
Maarit! Miten kehtaat? Me ollaan vieraina! Tultiin poikaa katsomaan! Jukka, mikset sano mitään? Vaimosi on aivan seonnut, pistää oman äitisi töihin!
Jukka ei astunut rouvan eteen, vaan istahti puoliksi Maaritin vierelle.
Liisa, Maarit jatkoi tyynen varmasti Otetaanpa rauhassa. Tiedätte kyllä, että tämä mökki on minun, tullut perinnöksi ennen kuin mentiin naimisiin. Minä olen täällä isäntä, Jukka auttaa koska ollaan perhe. Te tulette aina valmiiseen, mutta jos meinaa grilliherkuista nauttia, pitää vähän tarttua työn syrjään.
Maarit alkoi jakaa työvälineitä protesteista piittaamatta.
Matti, hän ojensi ensimmäisen lapiosta sinulle tämä pätkä aitaa, maa on kovaa ja savea, juuri miehen voimin käännettävä. Kun olet siitä selvinnyt, syödään.
Matti nielaisi olataan alas.
Ihanko tosissasi, Maarit? Mä oon lomalla, selkä on jo valmiiksi kipeä…
Aktiivinen työ tekee hyvää selälle ja mielialalle. Lapio on hyvässä kunnossa. Sini! sisko kutistui tuolille Harava sulle. Kaikki leikattu ruoho kasaan ja kompostiin. Ja samalla voisit kitkeä porkkanapenkkiä. Jos haluaa rusketusta, niin selkä saa tasaisen värin näistä hommista.
En varmasti! kiljahti Sini. Tähän meni just 150 euroa, et mä kyllä kynsiäni tuhoa! Äiti, tee jotain!
Liisa nousi koko mitassaan, valmiina myrskyn lailla kuohahtamaan.
Se oli sitten siinä, kiitos tästä, pojat, Matti pakkaa kamat! Mä en… hän oikein korotti ääntään tänne en enää tule! Jukka, katso nyt millainen vaimon otit! Työnnä minut ulos ovesta!
Maarit seisoi rauhallisena, kädet puuskassa.
En heitä ketään ulos. Ehdotan reilua vaihtokauppaa. Autatte, saatte vieraanvaraisuuden. Jos ette auta, älkää tiellä olko. En aio kokata ja palvella samalla kun muut makaa. Mulla on omat hommat.
Jukka! Liisa ulvoi. Vastaa nyt! Oletko mies vai…?
Jukka katsoi äitinsä punoittavaa naamaa, Sinin nyrpeitä huulia ja Matin, joka etsi paikkaa olutlaatikolle. Sitten katsoi Maaritia, likaisena, mutta päättäväisenä ja läheisenä.
Äiti… Maarit on oikeassa, Jukka sanoi hiljaa, mutta varmasti.
Mitä?! kolmikosta kaikui shokki.
Maarit on oikeassa. Tämä on hänen mökkinsä. Meillä oli täällä suunnitelmat. Jos haluatte rentoutua, menkää leirintäalueelle viiden kilometrin päähän. Siellä on laitettu ja laitettu pöydät ja tuolit. Me teemme täällä töitä.
Tauko syntyi kuin langalla leikaten. Kuului vain kimalaisen surinaa pionissa. Liisa yritti haukata henkeä, mutta sanat loppuivat. Pahin petos tyttäreltä ja pojalta.
No kiitti vaan! hän sähähti viimein. Lähdetään Matti! Enemmän en täällä hengitä tämän… uuden ajan maalaisväen kanssa.
Tavarat kasattiin kiivaasti ja äänekkäästi. Matti latoi oluet takaisin autoon. Sini polki jalkaa. Liisa loi viimeisen katseen, jossa riitti jääkylmää uhkaa, Maaritiin.
Vielä kadutte! Kun Wasseria tarvitsette, ette ainakaan multa saa apua!
Auto päräytti pihasta ja portti jäi pullistelemaan pölystä.
Maarit ja Jukka jäivät pihan rauhaan. Hiljaisuus tuntui makealta. Maaritin jännitys suli ja jalat meinasivat pettää. Hän lysähti portaille.
Jukka istahti viereen ja tarttui kädestä. Käsi lämmin, vähän hikinen.
Miten voit? hän kysyi hiljaa.
Ihan hyvin oikeastaan. Ehdin jo ajatella, että tappavat, tai ainakin kiroavat ikuisiksi ajoiksi.
Kiroavat varmaan, mutta eivät kauaa. Äiti leppyy, kun tarve tulee. Sini on hitaampi, mutta… kestetään.
Kiitos kun olit mun tukena, Maarit nojasi Jukan olkaan. Ajattelin jo, että et sano mitään, niinkuin aina.
Niinkuin aina olisin hiljaa? Jukka huokaisi. Mutta tajuatko ne tuli eikä kysynyt yhtään miten meillä menee. Vaatimuksia vaan. Sinä teet täällä kaiken ja he ottaa kaiken itsestäänselvyytenä. Olen oikeasti ylpeä sinusta. Tämä on meidän koti. Sinä tunnet tämän pihan jokaisen ruohon.
Maarit hymyili.
Meidän koti, Jukka. Jos olet valmis tehdäkin muutakin kuin syödä makkaraa.
Tottakai. Ai niin, Matti jätti lapion tuonne. Käynpä jatkamassa, kun se on tärkeä kohta.
Jukka lähti päättäväisenä kaivamaan. Maarit katsoi lämpimästi peräänsä nyt he olivat tiimi, oikeasti.
Myöhemmin, Jukan ollessa huppu märkänä mutta tyytyväinen, Maarit toi kannuun kylmää kotitekoista mehua.
Tauko paikallaan, hän sanoi.
Istuttiin aurinkoisella terassilla.
Mietin tässä, Jukka sanoi hiljaa, etteivät tainneet ikinä tajuta.
Mitä eivät tajunneet?
Että kyse ei ollut työstä. Jos he olisivat vaan kysyneet Tarvitsetteko apua?, olisimme ehkä viikonloppuna kaikki huilanneet yhdessä. Mutta jos tulee vaatimaan…
Kunnioitus, Jukki. Tänne ei tulla muuttamaan sääntöjä, toisen kotiin. Ja jonkun toisen tekemää työtä ei saa pitää ilmaisena.
Jukan kännykkä piippasi.
Äiti laittoi viestiä: Ollaan leirintäalueella. Kallista ja ruoka on surkeaa. Ei minkäänlaista omaatuntoa teillä.
Maarit naurahti.
No, jospa nyt saavat rentoutua, ilman lapiota ja haravaa.
Ja ilman meidän makkaraa, Jukka lisäsi. Meillä on uudet perunat, tilliä ja silliä. Ja rauha.
Ilta laski mökin ylle pehmeästi. Heinäsirkat sirittivät, jossain haukahti koira. Kun aita saatiin maalattua hämärässä, istuivat molemmat keittiössä syöden niitä uusia perunoita, jotka maistuivat maailman parhailta.
Mutta tiedätkö, Maarit sanoi upottaen leipää auringonkukkaöljyyn tämähän oli hyvä opetus.
Heille?
Kaikille. Me opittiin sanomaan ei. Ja ei se ollutkaan niin kauhean pelottavaa.
Oli se vähän, Jukka myönsi mutta kannatti. Kuule Maarit… ensi viikonloppuna ei sitten oteta ketään. Vain me kaksi. Ja ei lapiota. Ollaan vaan.
Sovittu. Mutta kasvihuone pitää purkaa silti.
Silloin pihaan ajoi auto. Maarit jähmettyi, haarukka leijui ilmassa. Eihän ne vaan palanneet? Jukka hiipi ikkunan luo.
Huh, hän henkäisi ne menevät naapuriin, Petterille.
Maarit nauroi helpottuneena. Tämä päivä todisti, että heidän mökki oli kuin linnoitus; ei ulkopuoliset sitä murra.
Vielä viikon päästä, keskiviikkona illalla, kun olivat kaupungissa, ovikello soi. Liisa seisoi oven takana. Ilman hattua, ilman Siniä, pieni paperipussi käsissä, jotenkin nöyrä ja hermostunut.
Pääseekö sisälle? hän kysyi.
Maarit väisti ja viittasi keittiöön.
Tässä on piirakoita, kaali- ja munariisipiiraita. Itse leivoin, Liisa sanoi epäröiden.
Jukka kurkisti ovella.
Moi, äiti. Sattuiko jotain?
No, sattuipa kyllä. On nimittäin vähän hävettänyt. Ystäväni Zina kertoi kuinka hänen miniä ajoi ulos, kun tämä alkoi komentelemaan. Ja tajusin, että olin ihan samanlainen! Tulin käskemään kun te teitte töitä. Mutta täytyy myöntää, Maaritin mökki on ihan toinen kuin silloin ennen. Oikea keidas jo.
Hiljaisuus. Liisa nypläsi laukun kahvaa.
Pyydän anteeksi. Olen tottunut siihen, että Jukka on aina ollut pieni ja kiltti. Nyt hän on aikuinen ja vaimo tiukan luonteen kanssa. Hyvä niin, nykymaailmassa ei pärjää pehmeällä.
Maarit ja Jukka vilkaisivat toisiinsa. Tällaisia anteeksipyyntöjä ei Suomessa kuultu usein.
Ei se mitään, Liisa, Maarit sanoi laittaen veden kiehumaan. Menneet on menneitä. Mutta mekin tarvitsemme omaa aikaa ja rauhaa. Se kai on reilua kaikille.
Tunnustan kyllä. En enää tule kutsumatta enkä pakota töihin… siis, en enää niin neuvomaan. Sini siellä vieläkin marisee, kynsien takia. No, kyllä elämä opettaa.
Sinä iltana syötiin piirakat, hiljaista välillä, mutta jää alkoi sulaa. Rajat, jotka Maarit oli vetänyt, eivät rikkoneet sukua päinvastoin. Se toi sekä terveempää kunnioitusta että reiluutta.
Ja lapiot olivat tästä eteenpäin esillä: muistuttamassa, että työ tekee ihmisen ja joskus, sukulaisista kohteliaita vieraita. Kun seuraavan kerran sukulaiset soittivat ja kysyivät Voitaisko tulla ja miten voidaan auttaa?, Maarit tiesi: nyt peli oli muuttunut. Voitto heidän puolellaan.
