Kälyni ilmestyy ovelle ilman kutsua viime uutena vuotena siitä kaikki lähti alamäkeen.
Tunnustus
Hän seisoo kynnyksellä matkalaukun ja leveän hymyn kanssa, kuin tekisi minulle suuren palveluksen.
“Et kai pane pahaksesi, että tuun juhlimaan uutta vuotta teille?”
On pilkkopimeä ilta, taksi on jo ajanut pois eikä “ei” olisi muuta minusta hirviön.
Niin kaikki alkaa.
Jähmetyn ovelle käsi kahvalla. Ajatukseni karkaavat vain yhteen lauseeseen: Siinä se nyt on. Tästä se alkaa.
Tule vain sisään… saan sanottua väkinäisesti ja siirryn syrjään.
Kälyni ryntää sisään, pudistaa lumet turkistaan ja katselee asuntoamme sillä tavalla, kuin tutkiakseen paikkaa, joka muka kuuluu hänelle.
Ai tekin olette jo kattaneet pöydän! Missä Veikka on?
Kylvyssä.
Niinpä tietysti, lepäämässä. Käynpä vaihtamassa vaatteet. Missä nukun?
Osoitan pientä huonetta, jota olemme käyttäneet työtilana. Olemme asuneet vuokralla jo muutaman vuoden ja säästäneet omaa asuntoa varten. Ei mitään erikoista, mutta se on meidän kotimme.
Kälyni katoaa huoneeseen ja palaan keittiöön. Olin suunnitellut että viettäisimme uuden vuoden vain kahdestaan rauhassa, leffojen ja kotiruoan äärellä. Tein salaatit, jotka Veikka rakastaa.
Nyt kaikki on pilalla.
Veikka tulee kylppäristä ja huomaa heti, että jokin on vialla.
Mikä hätänä?
Meillä on vieras.
Kuka vieras?
Siskosi.
Veikan kasvot valahtavat valkoisiksi.
Mutta… emmehän me kutsuneet häntä…
Niinpä.
Hän yrittää halata minua, mutta väistän. Hän sanoo, että tämä on vaan yllätys, ettei tarkoitus ollut loukata, että käly “on vain muutaman päivän”.
Mutta näin matkalaukun. Sen ison laukun.
Kun käly palaa, hän on jo asettunut taloksi. Istuu sohvalla, penkoo jääkaappia, käy läpi ruokia.
Illallisen aikana kuuluu melkein vain hänen äänensä hän puhuu töistä, ihmisistä, siitä kuka hänen mielestään “kitsastelee”. Kysyy puolivitsillä mitä veli aikoo antaa lahjaksi uuden vuoden kunniaksi, vihjaa rahaan.
Olen hiljaa. Hiljaa niin, että sisälläni kuohuu.
Muistan miten vuoden aikana hän pyysi “lainaksi” rahaa useamman kerran. Ei koskaan maksanut takaisin. Selityksenä aina oma perheensä.
Myöhään illalla hän ehdottaa, että kutsuttaisiin lisää porukkaa: “Näin on tylsä juhlia.”
Tämä on meidän koti ja meidän juhla sanon vihdoin.
Ai… eli olen täällä ylimääräisenä?
Ei, et ole turha.
Mutta et myöskään ole emäntä täällä.
Riitelemme. Hän vetäytyy huoneeseen mielenosoituksellisesti. Veikka katsoo minua syyllistäen olen kuulemma liian suora.
Vähän ennen keskiyötä istumme kolmistaan ruokapöydässä. Kuusi tuikkii, kello raksuttaa.
Kun kello lyö kaksitoista, Veikka nostaa lasin.
Sanon hiljaa, mutta kuuluvasti:
Niille, jotka eivät osaa kysyä, vaan vain ottaa.
Hiljaisuus laskeutuu.
Katson kälyäni, enkä käännä katsettani pois.
Sinä et kysy. Sinä vain tulet, otat, hyödynnät meidän kodin, meidän rahan, meidän ajan, meidän suunnitelmat. Ja odotat kiitosta.
Hän nousee. Hänen kasvonsa ovat kalpeat.
Selvä. Eli en ole toivottu.
Olet tervetullut, jos osaat kunnioittaa. Et, jos vain määräät.
Hetken päästä hän lähtee laukkuineen. Ovi sulkeutuu.
Veikka istuu alas, painaa pään käsiinsä.
Hän on minun siskoni…
Ja minä olen vaimosi, sanon tyynesti. Eikä tämä enää jää sanomatta.
Seuraavana päivänä ei ilmoituksia. Ei anteeksipyyntöjä. Vain hiljaisuus.
Uusi vuosi ei mennyt kuten toivoin.
Mutta tällä kertaa en tuntenut itseäni pieneksi.
Enkä syylliseksi.
Joskus juhlan ydin ei ole siinä kuka istuu pöydässä.
Vaan siinä, että sanoo totuuden vaikka se sattuu.
