Yksi soitto miniäni puhelimesta muutti täysin aikomukseni auttaa nuorta perhettä löytämään oman asunnon
Olin jo vuosia asunut yksin kauniissa yksiössäni Helsingin keskustassa. Mieheni oli nukkunut pois viisi vuotta sitten, ja olin perinyt tädiltäni toisenkin asunnon, kaksion rauhalliselta alueelta, jolla ei ehkä kimallellut kaupungin parhaimpien osoitteiden loisto, mutta joka oli silti hyvin varustettu ja viihtyisä. Olin vuokrannut tämän kaksion siistille nuorelle parille, jotka kerran kuukaudessa hakivat vuokran käteisellä ja tarkistivat itsekin paikan kunnon. Kahden vuoden aikana minulla ei ollut heidän kanssaan pienintäkään ongelmaa.
Kun poikani meni naimisiin, hän ja hänen vaimonsa päättivät rakentaa yhdessä oman elämänsä, vuokrasivat pienen kodin ja alkoivat säästää ensiasunnon käsirahaa varten. Annoin heidän hoitaa asiat omalla tavallaan, vaikka olin vuosien saatossa ajatellut, että antaisin heille lopulta tädinperintönä saadun kaksion myytäväksi, remontoitavaksi tai sisustettavaksi, miten vain tahtoisivat.
Vuosi häiden jälkeen perhe kasvoi, kun heille syntyi poika. Pienen lapsen myötä varmistuin entistä enemmän siitä, että haluaisin järjestää koko asunnonlahjan kuntoon virallisilla papereilla ja antaa sen pojalleni. Nyt jälkeenpäin katsottuna kaikki kuitenkin muuttui vain viikko sitten.
Täytin hiljattain kuusikymmentä, ja päätin juhlistaa päivääni kunnolla ehkä ensi kertaa elämässäni enemmän itseäni kuin muita ajatellen. Varasin pöydän tunnelmalliselta ravintolalta, kutsuin ystäviä ja sukulaisia, myös poikani perheen, tietenkin.
Miniäni kanssa välit ovat yleensä olleet kohteliaat, joskin hänellä on taipumus puraista tunteikkaasti ja toisinaan myös äkkipikaisesti, välillä suoraan minuun. Olen ajatellut sen olevan nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Mutta se, miten hän toimi tuona iltana muiden vieraiden nähden, muutti suhtautumiseni häneen täysin.
Poikani ja miniäni saapuivat ravintolaan pienen lapsen kanssa. Tiesin jo etukäteen miniäni, Heli, oli siitä maininnut ystävällisesti että he tuskin viipyisivät pitkään, koska meluisa juhlatunnelma ei sovi vauvalle. Tämä oli minusta täysin ymmärrettävää.
Kun he alkoivat tehdä lähtöä, Heli huomasi kadottaneensa puhelimensa. Lähdin auttamaan häntä, soitin hänelle, jotta puhelin löytyisi helpommin.
Vieraiden huomio kiinnittyi heti meihin moni varmasti ajatteli, että tässäkin on pieni ilo juhlaan mutta yhtäkkiä, kaiken keskellä, jostain ikkunalaudalta kantautui raivoisa murina, haukuntaa ja ulvontaa! Kaikki katsoivat ällistyneinä äänen suuntaan, ja Heli aivan kasvoillaan punaisista läikistä syöksyi ikkunan luo, nappasi puhelimensa ja sulki soiton nopeasti.
Vieraiden katseet poukkoilivat minun ja Helin välillä, kunnes veljeni otti tilanteen haltuunsa, aloitti uuden puheen ja musiikkikin alkoi taas soida. Mutta kuten sanotaan jokin jäi ilmaan leijumaan.
Koko loppuillan ajan näin vieraiden kesken supistavan ja arvailevan enemmänkin Helin omaperäistä soittoääntä kuin juhlapäivääni. Seuraavana aamuna keskustelin asiasta poikani kanssa, joka oli kai kuullut sen koiranulvonnan aiemminkin hänestä asia oli mitätön.
Sen jälkeen välimme ovat hiipuneet, ja päätin lykätä asuntoasian rauhaisampaan hetkeen. Toivoisin edes vilpitöntä anteeksipyyntöä sekä pojalta että miniältä. Jos he näkevät minut pelkkänä haukkuvana koirana, sekin on heidän oikeutensa mutta minäkin saan omat päätökseni tehdä.
