Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa elämäni aikana. Jokaisessa niistä ajattelin, että minusta tulisi isä. Jokaisessa kuitenkin lähdin pois, kun lapsiasiat alkoivat mennä vakaviksi. Ensimmäisen naisen kanssa seurustellessani hänellä oli jo pieni lapsi. Olin itse 27-vuotias. Aluksi se ei haitannut minua lainkaan. Totuin hänen arkeensa, lapsen rytmiin ja vastuisiin. Kun aloimme puhua yhteisestä lapsesta, kuukausia kului eikä mitään tapahtunut. Hän kävi ensimmäisenä lääkärissä – kaikki oli kunnossa. Hän alkoi kysellä, olenko itse käynyt tutkimuksissa. Sanoin, ettei siihen ollut tarvetta, että kyllä se tapahtuu. Vähitellen tunsin oloni epämukavaksi… ärtyneeksi… jännittyneeksi. Riitelimme koko ajan. Eräänä päivänä vain lähdin. Toinen suhde oli erilainen. Hänellä ei ollut lapsia. Heti alussa oli selvää, että halusimme perheen. Vuosia kului ja yritimme monta kertaa. Jokainen negaatiivinen testi vetäytyi minut itseeni. Hän itki yhä enemmän. Aloin vältellä koko aihetta. Kun hän ehdotti yhdessä erikoislääkärille menoa, sanoin hänen liioittelevan. Aloin myöhästyä, menettää kiinnostuksen, tuntea oloni ansaan joutuneeksi. Neljän vuoden jälkeen erosimme. Kolmannella naisystävälläni oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Hän sanoi jo alussa, että hänelle sopii, jos uusia lapsia ei tule. Silti aihe tuli jälleen esiin – olin itse se, joka otti sen puheeksi. Halusin todistaa itselleni, että pystyn siihen. Ja taas – mitään ei tapahtunut. Tunsin olevani ulkopuolinen, ikään kuin varaisin paikan, joka ei ollut omani. Jotain samanlaista tapahtui jokaisessa suhteessani. Se ei ollut vain pettymys. Se oli pelkoa. Pelkoa mennä lääkärin eteen kuulemaan, että ongelma olin minä. En koskaan mennyt tutkimuksiin. En koskaan saanut varmuutta. Olin mieluummin se, joka lähtee, kuin se, joka kohtaa totuuden, jota en tiedä pystyisinkö käsittelemään. Nyt olen yli nelikymppinen. Näen entiset kumppanini heidän perheidensä ja lasten kanssa – lasten, jotka eivät ole minun. Joskus mietin, lähdinkö oikeasti siksi, että olin kyllästynyt… vai siksi, ettei minulla ollut uskallusta jäädä ja kohdata se, mitä ehkä todella tapahtui.

Olen ollut elämäni aikana kolmessa pitkässä parisuhteessa. Jokaisessa niistä olin varma, että minusta tulisi vielä isä. Ja jokaisessa päädyin lopulta lähtemään, kun asiat alkoivat muuttua vakaviksi lasten suhteen.

Ensimmäinen nainen, jonka kanssa olin, oli nimeltään Annikki ja hänellä oli jo pieni tytär. Olin silloin 27-vuotias. Aluksi ajattelin, ettei minua haittaa. Totuin Annikin arkeen: lapsen rytmiin, velvollisuuksiin ja yllättäviin tilanteisiin. Mutta kun aloimme puhua oman lapsen hankkimisesta, kuukaudet kuluivat ja mitään ei tapahtunut. Annikki kävi ensimmäisenä lääkärissä. Hänellä oli kaikki kunnossa. Sen jälkeen hän alkoi kysyä, olenko minäkin käynyt tutkimuksissa. Sanoin aina, ettei ole mitään hätää, että kyllä se siitä onnistuu. Mutta pikkuhiljaa oloni muuttui tukalaksi ärtyneeksi jännittyneeksi. Riitelimme aina useammin. Eräänä päivänä vain pakkasin ja lähdin pois.

Toinen suhde oli erilainen. Tuija ei ollut äiti ennestään, ja heti alusta asti keskustelimme siitä, että haluamme perheen. Vuosia kului, yritimme kerta toisensa jälkeen. Joka ikinen negatiivinen testi sai minut vetäytymään entistä tiukemmin kuoreeni. Tuija itki yhä useammin. Minä taas aloin vältellä koko aihetta. Kun Tuija ehdotti, että menisimme yhdessä lääkärille, sanoin hänen liioittelevan. Rupesin viettämään enemmän aikaa töissä, menetin innostukseni, tunsin olevani loukussa. Neljän vuoden jälkeen me erosimme.

Kolmas naiseni oli nimeltään Kaarina. Hänellä oli jo kaksi teini-ikäistä poikaa. Alusta asti Kaarina sanoi, että on tyytyväinen, vaikkei meille lisää lapsia tulisikaan. Mutta silti aihe tuli esille, tällä kertaa minun aloitteestani. Halusin kai todistaa jotain itselleni. Vuodet menivät, mitään ei taaskaan tapahtunut. Aloin tuntea olevani ulkopuolinen aivan kuin eläisin jonkun muun elämää vain hetken mukana.

Kaikissa kolmessa suhteessa kävi lopulta samalla tavalla. Ei kyse ollut vain pettymyksestä enemmänkin pelosta. Pelosta istua lääkärin vastaanotolla ja kuulla, että ongelma on minussa.

En koskaan mennyt tutkimuksiin. En koskaan saanut vahvistettua mitään. Oli helpompaa vain lähteä kuin kohdata vastaus, jonka pelkäsin saavani.

Nyt kun ikää on kertynyt yli neljäkymmentä vuotta, katselen entisiäni heillä on nyt omat perheensä, heidän lapsensa eivät ole minun. Ja joskus mietin, lähdinkö oikeasti vain kyllästyneenä, vai siksi, ettei minussa ollut rohkeutta jäädä, ottaa selvää, ja kohdata se, mitä minulle ehkä oli oikeasti tapahtumassa.

Tämän kaiken jälkeen ymmärrän nyt, että pakeneminen ei tee asioista helpompia, vaan ainoastaan vaikeampia kantaa varsinkin omassa mielessä.