Kuule, joskus vieläkin herään yöllä ja mietin, miten isäni oikein onnistui viemään meiltä aivan kaiken.
Olin silloin 15-vuotias. Me asuttiin pienessä mutta siistissä omakotitalossa jossain VantaaEspoo-akselilla. Meillä oli kalusteet, jääkaappi täynnä silloin kun kävimme Prismassa ostoksilla, ja laskut maksettiin yleensä ajallaan. Olin yläasteen toiseksi viimeisellä luokalla ja ainoa huoli oli, että pääsen matikasta läpi ja saan säästettyä tarpeeksi euroja niihin Adidaksen lenkkareihin, joita olin himoinnut jo kuukausia.
Kaikki alkoi muuttua pikkuhiljaa, kun isä rupesi tulemaan kotiin yhä myöhempään. Hän astui sisään, ei tervehtinyt, heitti avaimet eteisen pöydälle ja meni suoraan omaan huoneeseensa kännykkä kourassa. Äiti sanoi aina:
Taas myöhässä? Kuvitteletko, että tämä talo hoitaa itse itseään?
Isä vastasi kuivasti:
Anna olla, olen väsynyt.
Mä kuuntelin kaiken huoneestani kuulokkeet päässä, teeskentelin ettei mikään ole erilailla.
Yhtenä iltana näin isän puhumassa puhelimeen pihalla. Hän naureskeli hiljaa, sanoi jotain että melkein valmista ja että ei hätää, mä hoidan tämän. Kun huomasi minut, hän lopetti heti ja palasi sisään. Jokin muljahti mun vatsassa, mutta en uskaltanut sanoa mitään.
Se perjantai, kun kaikki muuttui, on se joka ei koskaan unohdu. Tulin koulusta kotiin ja näin ison matkalaukun avoinna isän ja äidin sängyllä. Äiti seisoi ovenpielessä, silmät punaisina. Kysyin:
Minne isä menee?
Isä ei edes vilkaissut minua, vaan sanoi:
Olen poissa hetken aikaa.
Äiti huusi perään:
Hetken aikaa ja kenen kanssa? Sano totuus!
Silloin isä räjähti ja sanoi:
Lähden toisen naisen kanssa. Olen kyllästynyt tähän elämään!
Mä aloin itkeä ja kysyin:
Ja minä? Ja mun koulu? Ja tää koti?
Isä vain tokaisi:
Te pärjäätte kyllä.
Mies sulki laukkunsa, nappasi paperit eteisen laatikosta, otti lompakon ja lähti, edes hyvästelemättä.
Sillä samalla viikolla äiti yritti nostaa rahaa automaatista, mutta kortti ei toiminut. Seuraavana päivänä pankissa kerrottiin, että tilillä ei ollut mitään. Isä oli nostanut kaikki yhteiset säästöt. Sitten meille selvisi, että laskut oli jääneet parilta kuukaudelta maksamatta ja isä oli ottanut vielä pikavipin, johon äiti-laitettiin takaajaksi ilman lupaa.
Muistan, miten äiti istui keittiön pöydän ääressä, laskukuitit ja vanha laskin edessään, itki ja toisteli:
Ei riitä mihinkään… ei riitä…
Yritin auttaa häntä laskemaan summia mutta en ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä tapahtui.
Viikon päästä netti katkaistiin kokonaan ja sähkökin meinasi mennä poikki. Äiti alkoi etsiä lisätöitä; hän kävi siivoamassa muiden koteja iltaisin. Mä myin koulussa irtokarkkeja. Hävetti seistä välitunnilla nyssäkän kanssa, mutta kotona ei ollut mitään ylimääräistä.
On yksi päivä jonka muistan erityisesti. Avattiin jääkaappi ja siellä oli pelkästään vesikannu ja puolikas tomaatti. Istuuduin keittiönpöydän ääreen, itkin hiljaa itsekseni. Sinä iltana lautasella oli pelkkää keitettyä riisiä, ei mitään muuta. Äiti pahoitteli ettei voinut tarjota enää sitä mitä ennen.
Pitkään sen jälkeen näin Facebookissa kuvan isästä ja siitä naisesta ravintolassa he nostivat maljaa viinilaseilla ja nauroivat. Mun kädet tärisi, kirjoitin isälle:
Isi, tarvitsen rahaa koulutarvikkeisiin.
Isä vastasi vain:
En voi elättää kahta perhettä.
Se oli meidän viimeinen keskustelu.
Eikä hän sen jälkeen koskaan enää soittanut. Ei kysynyt valmistuinko, olenko kipeä, tarvitsenko mitään. Hän vain katoaa.
Nyt oon töissä, maksan kaiken itse ja autan äitiä niin paljon kun voin. Mutta se haava ei ole mennyt umpeen. Kyse ei ollut pelkästään rahoista vaan siitä miten kylmästi hän meidät hylkäsi. Jätti meidät selviytymään ja jatkoi omaa elämäänsä kuin mitää ei olisi tapahtunut.
Silti, just ne yöt kun herään ja sydämeen sattuu, sama ajatus pyörii päässä:
Miten lapsena voi oppia selviytymään, kun oma isä vie kaiken ja jättää opettelemaan elämistä ihan liian varhain?
